Suomen ulkopoliittinen linja on jo pitkään ollut hämärä. Mitä me kansainvälisesti oikein tavoittelemme, mihin erityisesti EU:sa oikein pyrimme?

Tilanne ei sinänsä ole uusi, vaikka ennen etenkin EU-politiikan linja periaatteessa oli selkeämpi: halusimme kaikkiin ytimiin. Sitä sen sijaan ei ennenkään koskaan eritelty, mitä niissä ytimissä haluamme saavuttaa. Sisällön puutetta on kierrelty ja kierrellään yhä erilaisin kielikuvin; “haluamme olla pöydissä, joissa päätökset tehdään” jne.

Kyllä kyllä, mutta mihin suuntaan haluamme päätöksissä vaikuttaa? Tarvitaan myös konkreettisia tavoitteita ja kannanottoja. Aivan erityisen selkeä ja ajankohtainen asia on EU:n liittovaltiokysymys, johon ei hallitukselta saa nyhdettyä minkäänlaista kantaa. Kannanotto sinänsä ei olisi enää hankalaa. Jos päättäväisyys ei riitä oman kannan muodostamiseen, niin EU:n suurmaat ovat jo tarjonneet valmiita linjanvetoja, joista voi valita omansa.

Saksan Angela Merkel on sanonut suoraan, että hän kannattaa liittovaltiota, joskin hitaammalla tahdilla kuin monet ainakin europarlamentissa toivoisivat. Iso-Britannian David Cameron puolestaan on sanonut, ettei halua liittovaltiota vaan haluaa päinvastoin unionin, joka on nykyistäkin kevyempi.

Siinä on jo valmiiksi katettuna kaksi linjaa, joista voisi valita. Perussuomalaiset kannattavat Iso-Britannian linjaa. Kumpaa hallitus kannattaa? Yhä selvemmäksi käy, että vaikka puheissa liittovaltiota ei avoimesti tueta, niin käytännön politiikassa liittovaltiota ei myöskään vastusteta. Siis sanalla sanoen, mitään aktiivista linjaa tai selkeää visiota ei ole. EU:n kehitystä katsellaan lähinnä vierestä, muiden aloitteisiin pakon edessä aika ajoin reagoiden.

Tällä hetkellä linjattomuus kuitenkin käytännössä tarkoittaa liittovaltion hiljaista hyväksymistä. Aikanaan sitten voidaan todeta liittovaltion olevan jo tapahtunut tosiasia, ja päivitellä mitä ne persut taas räksyttää, kun ei asiaan kumminkaan enää pysty vaikuttamaan.

Mutta tällä hetkellä vielä pystyisi. Hallitus voisi vaalikauden puolimatkan arvioinneissaan tehdä ryhtiliikkeen ja määrittää kantansa liittovaltioon. Vähintään sen tulisi selkeästi ilmoittaa, mitkä ovat sellaisia konkreettisia tulon- ja vallansiirron muotoja, joita Suomi ei Brysselin suuntaan hyväksy. Milloin lisää integraatiota ei enää tarvita?

Visioton hallitus on pitkälti toimintakyvytön hallitus. Tällä hetkellä Suomi on EU-laivassa pelkkä matkustaja, mutta ei tosiaankaan vapaamatkustaja. Komentosillalla laivaa ohjailevat kyllä laittavat meidät maksamaan ykkösluokan lipusta, vaikka matkustamme kolmannen luokan hytissä.

Komissio teki 30.1. ehdotuksen EU:n neljänneksi rautatiepaketiksi. Se on toistaiseksi jäänyt Suomessa vähälle huomiolle, mikä on erikoista varsinkin hallituksen taholta. Paketissa nimittäin esitetään visioita, jotka voivat muuttaa VR:n asemaa ja suomalaista rautatieliikennettä huomattavasti. Yksi komission keskeisistä tavoitteista on seuraava:

“Rautateiden käyttöoikeuden laajentaminen. Innovaatioiden ja tehokkuuden lisäämiseksi komissio ehdottaa jäsenvaltioiden sisäisen henkilöliikenteen avaamista uusille toimijoille ja palveluille.”

Suomelle tämä tarkoittaa käytännössä VR:n monopolin purkamista rautateiden kaukohenkilöliikenteen osalta. Tavaraliikenne on jo avattu kilpailulle ja Helsingin seudun paikallisliikenne on aukeamassa vuoden 2018 alusta.

Minua ei yleensä luonnehdita sosialistiksi, mutta junien kaukohenkilöliikenteen osalta en usko, että kilpailu toisi suomalaiselle kuluttajalle tai kansalaiselle etua. Kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu on valtionyhtiö, jonka toisaalta pitää toimia liiketalouden ehdoilla, mutta toisaalta tuottaa palveluita koko maahan.

Tehtävä edellyttää käytännössä monopolia. Jos avaamme rautatiet kilpailulle, ilmaantuu vilkkaimmille rataosuuksille varmasti uusia yrittäjiä, mutta harvemmin liikennöidyille ei. VR pystyy ylläpitämään syrjäseutujen palveluita juuri vilkkaampien rataosuuksien tuomalla voitolla. Jos tuo voitto annetaan yksityisille (todennäköisesti ulkomaisille) yrityksille, ei VR:lle jää käteen kuin tappiota tuottavat linjat, jotka eivät yksityisiä yhtiöitä kiinnosta.

Tämä ei tietäisi hyvää harvemmin asuttujen seutujen palveluiden jatkuvuudelle. Toki suuremmissa keskuksissa asuvat matkustajat saattaisivat saada lippunsa aavistuksen edullisemmin, mutta koko Suomen asuttavuutta, huoltovarmuutta, ja ympäristöä ajatellen meidän on ehdottomasti ylläpidettävä mahdollisimman laajoja rautatiepalveluita.

Kyseessä on siis jälleen kerran uhkaava esimerkki EU:n halusta standardoida kaikki elämänalat omien mieltymystensä mukaisiksi. Mutta samat ratkaisut eivät yksinkertaisesti toimi kaikkialla. Rautatieliikenteen kilpailun avaaminen voi olla onnistunut ratkaisu tiheästi asutuissa maissa – vaikkei aina niissäkään – mutta Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa valtion monopolista luopuminen enteilee ongelmia.

Komission ehdotuksesta hyötyisivät eniten suurten jäsenmaiden logistiikkayritykset, jotka kuorisivat vain kerman maamme rautatieliikenteen päältä. Vai uskooko joku todella, että vaikkapa keskieurooppalainen junayhtiö tarjoaa 2020-luvulla edullisia ja korkealaatuisia palveluita ratavälillä Joensuu-Nurmes?

EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä käytyjen pitkien neuvottelujen tulos oli eurooppalaisella tasolla kohtuullinen. Realistisemmat poliittiset voimat saivat Iso-Britannian johdolla torjuttua federalistien haaveet ”kunnianhimoisista” korotuksista ja seuraavan seitsemän vuoden yhteenlaskettu budjetti asettuu laskutavasta riippuen asteikolle 906-996 miljardia.

Suomen osalta neuvottelutulos oli silti surkeaakin surkeampi: budjetin pienenemisestä huolimatta meidän maksumme kasvavat – samalla kun monet tukemme heikkenevät. Suomen nettomaksujen taso oli viime budjettikaudella alustavien arvioiden mukaan keskimäärin 0,24 % bruttokansantuotteesta, mutta tulevalla budjettikaudella peräti 0,31 %. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että maksamme keskimäärin noin 200 miljoonaa enemmän joka vuosi. Kaiken kaikkiaan Suomen nettomaksu koko seitsemän vuoden rahoituskehyksessä on VM:n tuoreen laskun mukaan 3,64 miljardia.

On hyvin tunnettua, että EU-maksuissa/saatavissa on rakenteellinen epätasapaino jäsenmaiden välillä. Tämän johdosta moni muu maksajan osaan joutunut maa on jo neuvotellut jäsenmaksualennuksen, muun muassa pohjoismaiset kumppanimme Ruotsi ja nyt myös Tanska. Suomessa vain Perussuomalaiset ovat vaatineet tätä, muun muassa minä itse taannoisessa taloustyöryhmäni ohjelmassa.

EU:ssa on paljon halua kehittää unionia pois maatalousunionista ja kohdentaa varoja enemmän esimerkiksi tieteeseen ja tutkimukseen. Pitkällä aikavälillä tämä on täysin oikean suuntainen ajatus, mutta se ei voi tarkoittaa sitä, että Suomen maatalous tai syrjäseudut jätetään heitteille. Pitkällä aikavälillä järkevää olisikin hylätä koko maatalous- ja koheesiorahojen kierrättäminen Brysselin kautta, ja kansallistaa nämä EU-budjetin pääkohdat. Silloin kukaan muu ei joutuisi toisen maksumieheksi. EU-maksujen rakenteellinen epätasapaino ei toden teolla katoa koskaan, ellei itse rakenteita muokata.

Eurooppaministeri Stubbin esittämä näkemys siitä, että Itä-Suomen tukien pieneneminen on ymmärrettävää koska EU:sa on 108 Itä-Suomea köyhempää aluetta, on epäilemättä federalistille järkeenkäypä. Perussuomalaiset sen sijaan eivät hyväksy, että suomalaisen veronmaksajan rahoja käytettäessä Itä-Suomi tulee tärkeydessä sijalle 109.

EU:n tulisi keskittyä aidosti yhteisiin hankkeisiin, eikä kansallisiin maataloustukiin tai muihin jäsenmaiden sisäisiin projekteihin. Suomalainen hyötyy hyvin vähän siitä, että EU-maksuillamme rakennetaan vaikkapa moottoritie johonkin toiseen jäsenmaahan. Kansalliset hankkeet on kustannettava kansallisesti.

Europarlamentin on vielä hyväksyttävä tuore budjetti. Odotettavissa on tiukka ja mahdollisesti pitkäkin keskustelu aiheesta, koska federalistit (=europarlamentin enemmistö) odottivat suurempaa budjettia. Federalistien nurinkurisessa maailmankuvassa veronmaksajat pettyvät jos EU:n budjettia ei nosteta, koska ilman suurta budjettia EU ei pysty lunastamaan kansalaisille tekemiään mittavia lupauksia. Alkaakin näyttää mahdolliselta, että budjetti kaadetaan europarlamentissa, vaikka tämä tietysti on EU:lle jälleen uusi nöyryytys. Parlamentin suuret ryhmät ovat joka tapauksessa ilmoittaneet suhtautuvansa rahoituskehykseen kriittisesti.

Monelle europarlamentaarikolle kannanmuodostus budjettiin saattaa siis osoittautua kiusalliseksi. Itse tulen aikanaan äänestämään budjettia vastaan, ellei jotain odottamatonta käännettä vielä ilmaannu. Vaikka budjetin kokonaissumma on siedettävä, Suomen osalta budjetti on kerta kaikkiaan liian huono, jotta kansallista etuamme puolustavana meppinä voisin sen hyväksyä.