Nord-Stream -yhtiön eli Gazpromin kaasuputkihanke alkaa saada Suomessa hyvin outoja piirteitä. Kuten kaikki muut paitsi Suomen korkein johto ovat jo oivaltaneet, hankkeen turvallisuuspoliittiset vaikutukset ovat merkittävät. Silti johtomme kieltäytyy kommentoimasta asiaa muuten kuin ympäristökysymyksenä.

Hankkeelle on meillä osoitettu niin varauksetonta myötämielisyyttä, että tämä on jo palauttanut monien mieliin neuvostoajat. Viro, Liettua ja Puola ovat ilmaisseet avoimesti huolensa putken turvallisuuspoliittisista vaikutuksista, ja Ruotsikin on esiintynyt kaikin puolin epäilevästi. Ainoastaan Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta kaasuputki ei tunnu muuttavan, vaikka putki kulkisi paljon lähempänä ja pitemmin meidän rannikollamme, kuin muiden Itämeren maiden.

Mielenkiintoinen sivujuonne kaasukeskusteluun saatiin, kun suomalainen liikemiesjoukko ilmoitti jättäneensä valtaushakemuksen pitkästä palasta Suomenlahden pohjaa, osin samasta kohdasta, josta kaasuputkenkin tulisi kulkea. Liikemiehet esittivät luopuvansa valtaushakemuksesta, jos Venäjä aloittaa neuvottelut Karjalan palauttamisesta. Liikemiesten avaus muistuttaa meitä oivaltavasti, että jos Viipuriin rakennetaan tällaisen putken alkupää, ovat Karjalan palautushaaveet siirtyneet jo unimaailmankin tuolle puolen. Tämä ehkä oli avauksen tarkoituskin.

Kaasuputkesta on jo ennen liikemiesten avausta eri tilanteissa ehdotettu neuvotteluvalttia Venäjän suuntaan. Pääministeri Vanhanen on päättäväisesti torjunut tämän ajatuksen, todeten jo viime vuonna, ettei hanketta tule käyttää valttikorttina tuolloin päällä olleessa puutullikiistassa.

Erityisen innokkaita hankkeen kannattajia ovat jostain syystä olleet juuri keskustalaiset ministerit. Muut hallituspuolueet eivät ole aivan niin varauksettomia. Jopa Vihreät tunnustivat vast´ikään hankkeen turvallisuuspoliittiset vaikutukset. Kokoomuksen suunnalta on harmiteltu sitä, että kaasuputkesta neuvoteltiin EU:n ohi – kieltämättä hanke onnistuessaan onkin Venäjältä jälleen hieno osoitus siitä, kuinka helppoa EU-maita on hajottaa ja hallita.

Monelta taholta on myös muistutettu siitä loogisesta tosiasiasta, että putken rakentaminen maan päälle olisi helpompaa ja halvempaa. Vastaavia putkia kun kulkee jo, ja uuden rakentaminen vanhojen putkien viereen maksaisi huomattavasti vähemmän kuin sen 5,7 miljardia euroa, joka tämän massiivisen vedenalaisen hankkeen hinnaksi on arvioitu.

Sitä miksi tämä ei venäläisille käy, ei kukaan johdossamme tohdi sanoa ääneen. Se ei käy, koska Venäjä (ja ehkä Saksakin) haluaa putken nimenomaan kahdenväliseksi. Jos putki kulkee meren pohjassa, Venäjällä on entistä vahvempi ja suorempi ote Euroopan energiamarkkinoista ja samalla legitiimi syy lisätä läsnäoloaan Itämerellä. Jos putki taas kulkee toisten itsenäisten maiden lävitse, nämä kauttakulkumaat voivat vastaavasti painostaa putkella Venäjää, eikä Itämerelle olisi syytä tulla sotilaallisesti voimistelemaan.

Rehellisesti sanoen on tietysti mahdotonta pitää (edes) Suomen nykyistä johtoa niin yksinkertaisena, etteivät he ymmärtäisi hankkeella olevan muitakin kuin ympäristövaikutuksia. Ainoa selitys on, ettei asiaa jostain syystä haluta ymmärtää sen laajemmin.

Miksi näin, sitä on vaikea sanoa pääsemättä päättäjiemme päähän. Sekä presidentti Halonen että pääministeri Vanhanen ovat tavanneet Venäjän johtoa viime aikoina hyvin tiheään. Herää kysymys, mitä kulissien takana on tapahtunut? Onko taivuttu painostukseen tai ehkä sittenkin käyty jotain kauppaa, josta ei arvovaltasyistä ole haluttu kertoa?

Entinen pääministeri Paavo Lipponen on täysin avoimesti rahalla palkattu kaasuputkihankkeen puolestapuhujaksi. Sen sijaan kukaan ei tiedä, miksi nykyinen pääministeri on hankkeen vankkumaton kannattaja. Vain se näyttää selvältä, että niin entiset kuin nykyiset pääministerit ovat yhä edelleen täysin venäläisten vietävissä.