Tänään europarlamentti päätti talousvalvontaan liittyvästä kuusiosaisesta paketista, joka mediassa viimeisen vuoden ajan on tullut tunnetuksi nimellä six-pack. Jokainen kuudesta kohdasta hyväksyttiin. Itse äänestin jokaista kohtaa vastaan.

Six-packin tarkoitus on sinänsä ymmärrettävä; sillä yritetään vastata euroalueen taloudelliseen epävakauteen ja saattaa ulkoisella valvonnalla ja kurinpidolla ruotuun ylivelkaantuvat jäsenmaat. Ongelma on se, etten pidä nyt omaksuttuja toimenpiteitä oikeina tavoitteiden saavuttamiseen. Miksen?

Ensinnäkin, EU:n nykyinen vakaus- ja kasvusopimus olisi noudatettuna riittänyt aivan hyvin – ja riittäisi yhä. En ole vakuuttunut, että tilanne paranee kehittämällä uusia sääntöjä, kun edellisiäkään ei noudatettu. EU:n “pahat pojat” tekevät edelleen kaikkensa sääntöjen mitätöimiseksi kun tarvetta on, kuuliaiset taas eivät ulkoisia sääntöjä tai valvontaa tarvitse.

Toisekseen, six-packiin on kyllä liitetty rankaisumekanismi, jotta sääntöjen noudattaminen vastaisuudessa olisi houkuttelevampaa. Pelkäänpä, ettei mekanismi kuitenkaan toimi toivotulla tavalla. Onko hyödyllistä ryhtyä rankaisemaan velkaongelmissa rypevää maata sakottamalla sitä prosenttiosuudella bruttokansantuotteesta? Jos rankaisu laitetaan toimeen, se pahentaa kriisimaan asemaa entisestään. Jos sitä ei laiteta, jää rangaistuspykälä kuolleeksi kirjaimeksi.

Kolmanneksi, jos näillä uusilla säännöillä olisikin jotain ennen näkemätöntä tehoa, ne tulevat käytännössä silti liian myöhään. Six-packissa puhutaan ylivelkaantumisen ennaltaehkäisystä aikaisessa vaiheessa, mutta nyt on jo vuosia liian myöhäistä “ennaltaehkäistä” kriisimaiden kriisiytymistä. Kaikki muut jäsenmaat kyllä ymmärtävät jo saaduista esimerkeistä, millaisesta uhasta on kysymys, ja tekevät ilman EU:n toimivaltuuksien lisäämistäkin kaikkensa valtiontalouden konkurssin välttämiseksi. Säästötoimiinhan on eri maissa jo ryhdytty. Nykyistä kriisiä ei siis näillä säännöillä ehkäistä, koska se on jo nyt pahimmillaan, ja kaukaisempaan tulevaisuuteen kaikki varautuvat muutenkin jo parhaansa mukaan.

Neljänneksi, six-pack on susi lampaan vaatteissa siinä mielessä, että se on jälleen valtaisa askel kohti EU-liittovaltiota. On väärä mielikuva, että Suomi pääsisi jotenkin nyt valvomaan ja ohjaamaan esimerkiksi Kreikkaa. Todellisuudessa EU-komissio pääsee valvomaan Suomea, kuten kaikkia muitakin jäsenmaita. Meidän oikeutemme eivät lisäänny, vaan päinvastoin saamme jälleen vain uusia velvollisuuksia, vaikka olemme nykyiseen kriisiin viattomia. Suomen alamaisuus EU:n edessä virallistuu nyt myös talouspolitiikan osalta.

Viidenneksi, ja mikä kansanvallan kannalta on kaikkein pahinta, valvonta ja uudet toimivaltuudet keskittyvät nimenomaan komissiolle, joka on EU:n instituutiosta kaikkein kauimpana kansalaisesta. EU-kansalainen ei saa äänestää yhdestäkään komission jäsenestä tai työntekijästä. Kansanvaltaisesti valittu europarlamenttikin saa six-packin määrittelemissä prosesseissa lähinnä seurata tilannetta ja keskustella siitä komission ja neuvoston kanssa. Kylmä totuus on, että tästä eteenpäin kansanvalta tekee selkoa ratkaisuistaan virkamiesvallalle, siis jäsenmaat ja niiden demokraattisesti valitut edustajat EU-komissiolle virkakoneistoineen – eikä tämä kehitys lopu tähän. Komission puheenjohtaja Barroso painotti tänään EU:n tilaa käsittelevässä puheessaan jo ennen kuin six-pack oli hyväksytty, että jatkossa on mentävä yhä pidemmälle integraatiossa ja että Eurooppa tarvitsee enemmän kuin koskaan komission auktoriteettia.

Kyseessä on suuri byrokratian voitto demokratiasta, jota en voi kannattaa edes taloudellisen vakauden nimissä. Valuuttaunioni on muuttunut valvontaunioniksi.

Julkaisen tämän kirjoituksen istuessani parhaillaan Brysselistä Strasbourgiin kiitävässä erikoisjunassa, joka on kuukausittain järjestetty ainoastaan meitä parlamentin työntekijöitä varten.

Hetki on otollinen vastata kysymykseen, jota kaikkein yleisimmin minulle ihmetellään, kun kerron europarlamentin toiminnasta kansalaisille: mitä ihmeen järkeä on matkustaa aina kerran kuussa viikoksi Strasbourgiin?

Noh, melko yleisesti myönnetään, ettei niin yhtään mitään. Parlamentissa on itse asiassa erityinen kerho nimeltä Single Seat Study Group, joka on vuosikausia yrittänyt lopettaa tämän hulluttelun. Ryhmän laskujen mukaan parlamentin istuminen kahdessa eri paikassa maksaa noin 180 milj. euroa vuodessa (yli 10% parlamentin vuosibudjetista) ja turha matkustelu tuottaa samalla 19 000 tonnia CO2-päästöjä.

Parlamentti onkin vähäisenä korjauksena esittänyt, että vuosina 2012-13 voitaisiin edes yksi Strasbourgin istunto yhdistää toisen kanssa, jolloin käyntikertoja tulisi vuosittain vain 11. Samoin viime kesäkuussa meppien enemmistö äänesti mietinnön puolesta, jossa todettiin säästettävän merkittävästi rahaa, jos parlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa.

Todennäköisesti mikään ei kuitenkaan muutu. Lainaan alla Ranskan Eurooppa-ministeriä Jean Leonettia, joka vastasi heinäkuussa lukuisten meppien allekirjoittamaan kirjeeseen, jossa he pyysivät, että meppien tulisi saada päättää itse, missä ja milloin he kokoontuvat. Leonettin ranskankielinen vastaus oli avustajani vapaasti kääntämä seuraava:

“Tämä kysymys parlamentin kotipaikkakunnasta on kirjattuna perussopimukseen. Siksi Ranska on vienyt esityksen parlamentin työskentelyaikatauluista vuosille 2012 ja 2013 Euroopan Unionin tuomioistuimeen. 

Strasbourg on Euroopan parlamentaarinen ja demokraattinen pääkaupunki. Strasbourgissa Euroopan parlamentti saa nauttia korvaamattomasta näkyvyydestä ja itsenäisyydestä. Ranska puolustaa jatkossakin Strasbourgia Euroopan parlamentin kotipaikkana, eikä hyväksy hyökkäyksiä sitä kohtaan. Ranska toteuttaa kuitenkin edelleen konkreettisia toimia Strasbourgin eurooppalaisen ulottuvuuden vahvistamiseksi ja haluaa helpottaa meppien työskentelyä siellä.”

Siinä tuli aidolla eu-kielellä perustelut miksi juoksemme Strasbourgissa – en tosin osaa selitää mitä esimerkiksi Strasbourgissa nauttimamme korvaamaton itsenäisyys käytännössä tarkoittaa. Oikeussaliin joka tapauksessa ilmeisesti mennään tämänkin kiistan kanssa, eli vain kahden istunnon yhdistämisen takia, ei koko Strasbourgin hylkäämisen. Epäilemättä Ranska voittaa, koska perussopimuksessa tosiaan sanotaan, että parlamentti kokoontuu Strasbourgissa 12 kertaa vuodessa (tosin ovelana tarkoituksena on kiertää tätä kokoontumalla yhdellä viikolla kaksi kertaa käymättä välissä fyysisesti muualla).

Tämä pieni mutta vertauskuvallinen tapaus antaa ehkä osaselityksen niillekin, jotka pohtivat miksei EU tunnu kykenevän ratkaisemaan riittävän nopeasti ja päättäväisesti aikamme SUURIA talouden ja politiikan ongelmia.

—

jk. Huhut Kreikan ja euron pelastussuunnitelmien suhteen vain kovenevat…

Tanskan tulevaisuus koki viime viikolla käänteen, kun vasemmisto-oppositio voitti niukasti parlamenttivaalit. Vasemmistopuolueiden “punainen blokki” sai kansankäräjien 175:tä paikasta 89 erityisesti juuri laitavasemmiston kasvatettua kannatustaan, kun porvarien rintama taas jäi 86:en paikkaan.

Tanska on poliittisesti monessakin suhteessa mielenkiintoinen vertailukohta Suomelle, mutta ehkä kaikkein eniten maahanmuuttopolitiikan osalta. Tanska on nimittäin osoittanut, että maahanmuuttopolitiikka voi myös olla järkevää. Päinvastoin kuin Suomessa, ovet on päättäväisesti pyritty sulkemaan maahanmuutolta, joka laskee huoltosuhdetta ja rasittaa taloutta. Esimerkiksi perheensä yhdistävältä pakolaiselta edellytetään asianmukaista asuntoa ja riittävää toimeentuloa, eikä hän ole saanut vastaanottaa sosiaaliavustuksia kolmeen vuoteen.

Silti maahanmuuttoa on paljon, mutta maahanmuuttopolitiikan johtoajatuksena on valikoida maahanmuuttajia, joilla on mahdollisuus rakentavasti osallistua tanskalaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen. Pelkkä erilaisuuden rikkaus kun ei valitettavasti tähän riitä. Tältä pohjalta on luotu useita erilaisia kriteerejä, joista jonkin täyttämällä oleskelulupa heltiää.

Yksi keskeinen tapa päästä Tanskaan on pisteperustaisen vihreän kortin hankkiminen, jolloin voi saada itselleen ja perheelleen kolmen vuoden oleskeluluvan. Tämä edellyttää 100:an pisteen keräämistä eri perusteilla ja lisäksi on todistettava, että pystyy elättämään itsensä työtä etsiessään. Esimerkiksi maisterin tutkinnosta saa 60 pistettä, monipuolisesta kieliosaamisesta voi saada korkeintaan 30 pistettä, nuoresta iästä (alle 35) 15 pistettä, työskentelystä tutkijan töissä tai aloilla joilla Tanskassa on työvoimapulaa 15 pistettä jne.

Kuten viimeisestä kohdasta käy ilmi, Tanskassa ylläpidetään listaa ammateista, joissa on pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta. Jos saa Tanskasta työtarjouksen tällaiselle alalle, voikin saada oleskeluluvan välittömästi ilman edellä esitetyn pistejärjestelmän läpikäyntiä. Maahan voi päästä myös esimerkiksi jonkin Tanskassa toimivan kansainvälisen yrityksen sisäisesti siirtämänä jos omaa harvinaista osaamista, tai jos tanskalainen työnantaja tarjoaa mitä tahansa korkeapalkkaista (väh. 50 343€/v) työpaikkaa.

Vastaavien kriteerien pohtiminen olisi erittäin suositeltavaa Suomessakin, jossa työvoimapulasta kyllä puhutaan, mutta mitään konkreettisia toimenpiteitä ei ole tehty, jotta maahanmuutto todellisuudessa voisi sitä helpottaa. Samoin monikulttuurisuus on meillä yhä suorastaan yhteiskunnallisena tavoitteena, vaikka Euroopan suurmaissa ja myös Tanskassa se on jo hylätty epäonnistuneena.

EFD-ryhmämme vieraillessa alkukesästä Kööpenhaminassa, sain omin korvin kuulla kuinka Tanskan osalta monikulttuurisuuden tabu oli täydellisesti murtunut. Tapasimme mm. maahanmuutosta ja kehitysavusta vastanneen ministeri Soren Pindin, joka edustaa keskusta-oikeistolaista Venstre-puoluetta. Suorapuheinen ministeri kysyi mitä monikulttuurisuudella on Tanskalle tarjota ja vastasi siihen itse: slummialueita joissa rikollisuus, työttömyys ja kielitaidottomuus kukoistavat, ja joilta ymmärrys modernista yhteiskunnasta puuttuu täysin. Suomalaiseen hyssyttelevään keskusteluun tottuneena hätkähdin niin, että meinasin pudota penkiltäni.

Pian näemme ryhtyykö valtaan nouseva vasemmisto Tanskassa purkamaan edellisten hallitusten saavutuksia ja toistamaan jo tutuksi tulleita maahanmuuton virheitä, vai jättääkö se maahanmuuttojärjestelmän nykyiselleen ja samalla hiljaisesti myöntää, että järjestelmä on itse asiassa hyvä.