Arkisto: June, 2011

Miksi kukaan ei tiedä EU:sta juuri mitään

June 13, 2011
50 kommenttia

Eu-asiat tuntuvat kaukaisilta, ne ovat uuvuttavan monimutkaisia, mutta silti ne merkitsevät. Oman EFD-ryhmäni puheenjohtaja Nigel Farage tiivisti asian elämänkerrassaan näin: ”Voi hyvänen aika, he eivät todella tiedä mitä heille täällä tehdään heidän omissa nimissään.”

Kansalaisten, toimittajien ja poliitikkojenkin huono EU-tietämys on täällä Brysselissä jatkuva huolenaihe, ainakin muodollisesti (toisaalta se on melkeinpä järjestelmän elinehto). Jos tiedät montako jäsenmaata EU:sa on ja osaat suurin piirtein selittää, mikä oli Maastrichtin sopimus, tietosi taitavat jo olla keskimääräistä paremmat.

Mutta kuinka moni osaisi selittää edes sellaiset perusasiat, kuin mikä on komission, neuvoston ja parlamentin työnjako tai mitä ryhmiä europarlamentissa on? Ja mikä taas olikaan Eurooppa-neuvoston ja Euroopan unionin neuvoston ero? Jne. Jne.

Miksi EU-asioista ei saa tolkkua? Yksi syy EU:n vaikeaselkoisuuteen on sen monimutkainen rakenne, joka on syntynyt vähä vähältä vuosien varrella erilaisten kompromissien ja hankkeiden myötä, ilman yhtä selkeää suunnitelmaa. Eri instituutioiden työnjako on niin monimutkainen, että voi täysin huoletta luvata, etteivät kansalaiset koskaan tule laajasti sitä sisäistämään.

Samoin EU puskee ulos erilaista paperia niin valtavasti, ettei kukaan pysty  likimainkaan kaikkea seuraamaan. Tietoa on kyllä saatavilla, mutta sitä on niin paljon, että kaipaamansa tietoa on hyvin vaikea löytää. Esimerkiksi voimassa olevan lainsäädännön luettelossa on 18 845 erilaista asiakirjaa. Niitä opiskellessa alkaa jo innokkainkin federalisti masentua.

Pelkkä EU-lain käsitekin on hankala. Useimmat ihmiset muistavat kyllä direktiivien olemassaolon, mutta lisäksi laki sisältää asetuksia ja päätöksiä. Direktiivien ja asetusten ero on siinä, että direktiiveillä annettaan kansallisille lainsäätäjille vain tavoitteet, jotka heidän on sitten itse päättäminsä toimin määräaikaan mennessä saavutettava. Direktiivi voi olla osoitettu osalle jäsenmaista tai vaikka vain yhdelle. Asetukset taas tulevat välittömästi voimaan kaikissa jäsenmaissa, ilman kansallisten lainsäätäjien toimia. Päätökset puolestaan määräävät jostain yksittäisestä tapauksesta ja ne osoitetaan jollekin tietylle jäsenmaalle, kohderyhmälle tai EU-kansalaiselle.

Myös EU:n lukuisat perussopimukset ovat toivottoman pitkiä ja epäselviä. Ne ovat ihmisille korkeintaan niminä tuttuja, kuten Nizzan– tai Lissabonin sopimus, joka siis todellisuudessa oli EU:n perustuslaki, mutta joka sisältää lähinnä viittauksia ja sanamuutoksia toisiin sopimuksiin. Sopimuksista kirjoitetaan selvempiä ns. konsolidoituja versioita, mutta nekin ovat pitkiä ja mm. uudesta perustuslaista äänestettiin aikanaan ilman konsolidoitua versiota, joten edes europarlamentaarikot eivät käytännössä olleet voineet lukea perustuslakia ennen kuin hyväksyivät sen.

Lyhyesti sanottuna: EU-asioihin perehtyminen vaatii niin paljon aikaa, ettei juuri muilta kuin täältä palkkansa saavilta ihmisiltä riittävää kiinnostusta tai aikaresurssia siihen löydy. Kansalaisia on vaikea asiasta paheksua. Heillä pitäisikin olla parempaa tekemistä, kuin opetella ulkoa loputtoman virkamieskoneiston rattaita. Emmekä me ammattilaisetkaan tunne kuin jokainen oman pienen osamme tämän byrokratiahirviön sisuksista.

Keskeisin vaalilupaukseni oli kertoa EU-asioista selvästi ja sen aion parhaani mukaan tehdä. Jos siis jokin tietty EU-asia sinua kiinnostaa, eikä vastausta löydy sen paremmin tilaamistasi laatulehdistä kuin edes Googlesta, niin voit esittää kysymyksiä tämän blogin kommenteissa tai kirjoittaa minulle suoraan.

Kaikkiin kysymyksiin pyritään vastaamaan kunhan aikaa löydetään. Minulla on tukenani niin henkilökohtaiset avustajani kuin ryhmäni virkamiehistö, jotta saadaan tänne “pimeyden ytimeen” vähän valoa. Voin tarvittaessa tehdä myös kysymyksiä niin komissiolle kuin neuvostolle, jotka ovat velvoitettuja vastaamaan.

Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen tila

June 06, 2011
44 kommenttia

Vaalikampanjani aikana kerroin avoimesti, että vastustan Turkin EU-jäsenyyttä. Siksi halusinkin heti Brysseliin päästyäni päivittää tietoni Turkin vuonna 2005 alkaneiden jäsenyysneuvottelujen nykytilasta. Asia on ajankohtainen siksikin, että Turkissa järjestetään 12.6. parlamenttivaalit.

EU:n ja Turkin välisissä jäsenyysneuvotteluissa on kaikkiaan 35 neuvottelulukua, eli eri aihepiiriä kuten ”Työntekijöiden vapaa liikkuvuus”, ”Kilpailupolitiikka”, ”Kalastus” tai ”Oikeus, vapaus ja turvallisuus”. Kaikkiaan 8 neuvotteluluvuista  on jäädytetty, mikä tarkoittaa ministeritason päätöstä lykätä asiasta keskustelemista tuonnemmas. Lisäksi 11 on blokeerattu, mikä tarkoittaa yksittäisen jäsenmaan aiheuttamaa neuvotteluluvun hyllyttämistä.  

Myös 8 EU:n ja Turkin tulliliittoon liittyvää neuvottelulukua on jäädytetty jo vuonna 2006, koska Turkki on jatkuvasti kieltäytynyt avaamasta lentokenttiään ja satamiaan kyproslaisille lentokoneille ja laivoille. Turkki ei myös edelleenkään ole tunnustanut Kyproksen tasavaltaa, mutta on ainoana maana tunnustanut niin kutsutun ”Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan”.

Neuvottelujen eteneminen on siis ollut nihkeää, mikä on Turkissa herättänyt turhautumista. Keskeisten EU-jäsenmaiden Ranskan ja Saksan nykyjohto on jo ehdottanut hankkeesta luopumista sen nykymuodossa, mikä on sekin Turkissa noteerattu laajasti. Toisaalta kannatustakin yhä löytyy, ja mm. Suomen presidentti kävi keväällä Turkissa vierailulla vakuuttamassa myönteisyyttään maan jäsenyyshankkeelle.

Turkin johto ei olekaan menettänyt uskoaan, vaikka myös Turkissa jäsenyyshankkeen suosio on laskenut. Jäsenyyden edellyttämiä uudistuksia on jatkettu, ja jos nykyinen hallituspuolue AKP jatkaa johdossa myös vaalien jälkeen (mikä on todennäköistä), on se luvannut seuraavaksi ryhtyä perustuslain uudistukseen.

EU:n komissio seuraa neuvottelujen etenemistä ja laatii vuosittain edistymisraportin. Kiitosta Turkki on komissiolta saanut useista uudistuksista, mm. sotilastuomioistuinten toimivallan kaventamisesta. Moitteita sen sijaan on tullut uskonnonvapauden puutteesta, kurdi-kysymyksestä ja median sensuroinnista.

Jälkimmäinen onkin erityisen ajankohtainen kysymys. Kuukausi sitten istuin parlamentin epävirallisen Turkey Assesment Group:in tilaisuudessa, jossa turkkilainen professori kertoi, että Turkissa on tällä hetkellä telkien takana eniten toimittajia maailmassa – siis enemmän kuin vaikkapa Kiinassa tai Iranissa. Lukumääräksi hän kertoi 61 pidätettyä ja 7 tuomittua. Peräti 150 oikeusjuttua kuuluu olevan valitusvaiheessa ja jopa tuhansia tutkintoja käynnissä.

Tilanne on riistäytynyt käsistä, koska toimittajia on pidätetty asevoimien vallankaappaussuunnitelmia koskevan tutkinnan varjolla. Turkkihan on siitä(kin) erikoinen maa, että siellä nimenomaan asevoimat ovat pitkään katsoneet olevansa maallisen ja tässä suhteessa vapaamman hallitusmuodon turvaaja, ja siksi armeijan suhteet islamilaiseen perinteeseen nojaavaan vuonna 2002 perustettuun AKP-puolueeseen ovat hyvin epäluuloiset.

Turkin EU-jäsenyyden toteutuminen ei siis edelleenkään ole näköpiirissä, mutta neuvotteluja jatketaan ilman takarajaa. Huomion arvoinen asia laajentumisneuvotteluista on, että pelkkä neuvotteluvaihekin aiheuttaa suuria kustannuksia. EU:lta löytyy nimittäin tähänkin erillinen tukiväline, jonka tarkoitus on auttaa ehdokasmaita jäsenyyteen valmistautumisessa, eli jäsenyysehtojen täyttämisessä. Vuosille 2007-2013 tukivälineen rahoitus on messevät 11 468 miljoonaa euroa, josta Turkkiin on tähän mennessä osoitettu varoja seuraavasti:

2007: 497,2 milj. €

2008: 538,7 milj. €

2009: 566,4 milj. €

2010: 653,7 milj. €

Viime vuonna kaikki tämän tukivälineen maksamat varat tekivät yhteensä 1,6 miljardia, eli suunnilleen yhtä paljon kuin esimerkiksi europarlamentin kokonaisbudjetti. Yksityiskohtainen taulukko ehdokasmaille ja ns. mahdollisille ehdokasmaille maksettavista tuista löytyy Euroopan unionin laajentumispolitiikka –tiedotteen sivulta 15. Me siis maksamme kaiken aikaa siitä, että saisimme EU:hun uusia köyhiä jäsenmaita, joille sitten pääsisimme maksamaan lisää.

Kuinka kauan Turkin solmussa olevia EU-jäsenyysneuvotteluja voi ja kannattaa jatkaa? Kymmenen vuotta lisää neuvotteluja maksaa tällä menolla EU-kansalaisille yli viisi miljardia, ja kun pelkät jäsenyysneuvottelut aiheuttavat tällaiset kustannukset, mitähän täysjäsenyydestä sitten seuraisi? Suomen ja koko EU:n olisi aika ottaa järki käteen ja siirtyä Angela Merkelin ja Nicolas Sarkozyn edustamalle järkilinjalle: Turkin täysjäsenyys pitäisi unohtaa. Sen sijalle voidaan luoda esimerkiksi jonkinlainen vahva erityiskumppanuus.

Valiokuntadraamaa

June 02, 2011
49 kommenttia

Europarlamentissa kuten kansallisessakin parlamentissa vain pieni osa työstä on itse äänestyssalissa istumista. Ennen kuin jokin yksityiskohta etenee äänestykseen saakka, tapahtuu jo paljon muuta, pääasiassa eri valiokunnissa.

Asioiden eteneminen ja valiokuntien rooli tässä on lyhyesti seuraava: lainsäädäntöehdotukset tulevat parlamentille komissiolta, jonka jälkeen puheenjohtajakokous päättää, mihin valiokuntaan mikäkin asia ohjataan. Yksi valiokunta käsittelee asiaa ns. vastaavana valiokuntana, mutta useampi muu saattaa antaa siitä lisäksi lausunnon. Aikanaan lainsäädäntöehdotus etenee parlamentin täysistunnon hyväksyttäväksi, minkä jälkeen asia annetaan parlamentista EU-neuvostolle, jossa ne joskus menevät läpi sellaisinaan, mutta usein myös palautuvat komission kautta takaisin parlamentille. (näin ikiliikkuja pyörii…)

Varsinainen työskentely valiokunnissa on politiikkaa aidoimmillaan, pitkiä puheita ja monituntisia istuntoja. Itse kuulun tällä hetkellä kulttuurivaliokuntaan ja varajäsenenä ulkoasiainvaliokuntaan. Kulttuurivaliokunnassa olen myös toinen varapuheenjohtaja, mikä tehtävä tietysti istuukin hyvin kotimaisen kulttuurijärjestön, Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajalle.

Valintani kulttuurivaliokunnan varapuheenjohtajaksi ei kuitenkaan ollut täysin mutkaton. Puheenjohtajuudet on periaatteessa jaettu eri ryhmien kesken jo vaalikauden alussa, mutta silti kun valiokunnan oli aika siunata valintani, alkoi sosiaalidemokraattien ryhmästä ropista puheenvuoropyyntöjä.

Muuan iäkäs sosialistiedustaja Espanjasta otti asian erityisesti omakseen. Hän vaati ensimmäisellä kerralla asiasta päätettäessä lykkäystä, mihin puheenjohtaja pitkin hampain suostui, ja toisella kerralla päivää myöhemmin äänestystä, vaikka vastaehdokastakaan ei ollut.

Perustelut vastustukselle olivat lievästi sanottuna turhauttavat.  Edustaja muistutti, että “tiedämmehän kaikki” minun edustavan ksenofobista puoluetta, joka juuri kävi Suomessa rasistisen vaalikampanjan. Mikä pahinta, olen lisäksi anti-eurooppalainen, koska Perussuomalaiset ovat vastustaneet euromaiden pelastuspaketteja (rouvaa toki informoitiin siitä, että myös sosiaalidemokraatit ovat Suomessa vastustaneet niitä, mutta tämä ei parantanut asiaa).

No, minkäs teet, kuuntelin korvat punoittaen edustajan useassa eri puheenvuorossa toistamat syytökset loppuun. Lähempänä istuvat muiden ryhmien edustajat lohduttivat minua toteamalla, että tämä on taas tätä ”sosialistien pelleilyä”. Lopulta tapaus jäikin pelkäksi suun louskutukseksi, koska sosialistit eivät saaneet taakseen riittävää kannatusta edes valintani äänestyttämiseksi.

Sinänsä mitätön välikohtaus oli opettavainen lähinnä siitä ns. eurooppalaisesta yhteishengestä, jonka johdattelemana täällä pitäisi toimia ja jota kyseinenkin henkilö kaiketi koki edustavansa. Eikä tapaus tietysti ole aivan ennennäkemätön Suomessakaan; kaikkialla on ihmisiä, jotka taistelevat ksenofobian vallassa ksenofobiaa vastaan.