Perusopetuksen uudistamista pohtivan tuntijakotyöryhmän esitysten tulisi valmistua lähipäivinä, mikäli alkuperäisessä aikataulussa on pysytty. Odotamme Suomalaisuuden Liitossa suurella mielenkiinnolla työryhmän lopputuotoksia. Ehkäpä juuri tämän tärkeän ajankohdan johdosta myös viime perjantaina HS:n vieraskynässä otettiin jälleen voimakkaasti kantaa kieltenopetukseen ja erityisesti pakkoruotsin kasvattamiseen. Lähetin pikaisesti vastineen, mutta koska sitä ei lehdessä julkaistane, laitan sen tänne blogiini. Toimikoon teksti johdantona keskustelulle, joka varmasti käynnistyy pian äänekkäänä, kunhan työryhmä julkaisee suosituksensa.

Kieltenopetuksen alennustila

Emeritusprofessorit Christer Laurén ja Sauli Takala ilmaisivat 22.4. kirjoituksessa “Kieltenopetus on nostettava alennustilastaan” huolensa nuorten kapeasta kielitaidosta. Huoli on sinänsä ymmärrettävä, mutta tuntui erityisesti keskittyvän ruotsin kielen osaamiseen. Tämä on epäjohdonmukaista, koska juuri pakkoruotsi on kieltenopetuksemme kapeuden suurin syy.

Kirjoittajat listasivat ansiokkaasti todisteita ruotsin kielen osaamisen heikkoudesta, mutta oleellisinta kysymystä he eivät keksineet esittää: miksi ruotsia nykyään pitäisi osata? Tämän perusteleminen olisi keskeistä ennen kuin aletaan pohtia koulujärjestelmän muutoksia, joilla ruotsin osaamista teoreettisesti voitaisiin lisätä.

Kysymys “miksi” ohitetaan pakkoruotsikeskustelussa mielellään, koskaan mitään järjellisiä perusteita ei yksinkertaisesti ole olemassa, miksi jokaisen suomalaisen asuinpaikastaan ja uratoiveistaan riippumatta täytyisi ruotsia opiskella. Pakkoruotsi on puhtaasti poliittisten lehmänkauppojen luoma ja ylläpitämä järjestelmä, eikä koskaan ole perustunut reaalimaailman osaamistarpeisiin.

Professorit toteavat kirjoituksessaan tarkemmin yksilöimättä: “Tämä [pakkoruotsin tiukentaminen] olisi yksilön, elinkeinoelämän ja erityisesti valtionhallinnon etujen mukaista – unohtamatta kulttuurisia arvoja.”
Ovatko professorit todella tutkineet maamme jokaisen yksilön elämäntilanteen niin tarkoin, että voivat yleistäen sanoa pakkoruotsin olevan meille kaikille hyödyksi, vaikka itse olisimmekin eri mieltä? Samoin Elinkeinoelämän keskusliitto on ilmoittanut vastustavansa pakkoruotsia, mutta ilmeisesti professorit tietävät myös elinkeinoelämän tarpeet elinkeinoelämää itseään paremmin.

On niin ikään vaikea yrittääkään ymmärtää, mitä “kulttuurisia arvoja” palvellaan istumalla vuosikausia pakolla kieliopinnoissa, joita ei elämässään mihinkään tarvitse, ja jotka siksi opitaan surkeasti ja unohdetaan nopeasti. Valtionhallinnon tarpeet ruotsin kielelle taas on luotu keinotekoisesti suhteettoman tiukalla kielilainsäädännöllä.

Professorit osoittavat omalaatuista logiikkaa todetessaan, että “keskustelu, jossa kieliä asetetaan toisiaan vastaan tai toistensa vaihtoehdoiksi, ei ole mielekästä”. Todellisuudessa aika on kieltenopetuksessakin rajallista, ja aikaresurssien pohtiminen kaikessa suunnitelmallisessa toiminnassa välttämätöntä. Jos rajallinen aika käytetään yhden kielen opiskeluun, sitä ei enää voida uudelleen käyttää toisen kielen hyväksi.

Pakkoruotsi syö valtavasti kieltenopetuksen rajallisia aikaresursseja, eikä jätä nuorelle valinnanvapautta käyttää aikansa jonkin itse tarvitsemansa kielen opiskeluun. Tämä on keskeinen este suomalaisten kielitaidon laajentamiselle ja kieltenopetuksen nostamiselle alennustilastaan. Professorit vaativat kirjoituksessaan uudenlaista ajattelua, mutta tarjoavat sellaisena valinnaisuuden sijaan pakkokeinojen lisäämistä kautta linjan. Tällaisia uuden ajan airueita Suomen kielipolitiikka kaikkein vähiten tarvitsee.

Osallistuin viime viikolla mielenkiintoiseen seminaariin onnellisuuden tutkimuksesta ja onnellisuuspolitiikasta. Sain kuulla tutkimustuloksista, jotka ovat toisaalta lohdullisia, mutta toisaalta esittävät vakavan haasteen tulevaisuuden ja jo tämänkin päivän poliitikoille.

Keskeisin esitetty väite – joka varmaan on nykyään jo melko yleisesti hyväksytty – oli, ettei bruttokansantuotteen ja elintason nousu enää tietyn pisteen jälkeen nosta kansalaisten onnellisuutta. Suomessa tuo piste ohitettiin 1980-luvulla. Senkin jälkeen raha on lisääntynyt ja kulutus kasvanut toki paljon, mutta onnellisuus ei enää läheskään samassa suhteessa.

Nykyään palkankorotusvaatimusten keskeisin syy lieneekin lähinnä sosiaalinen kilpailu. Palkkaa ei useimmiten haluta lisää puutteen tai tarpeen takia, vaan siksi että joku muu saa rahaa vielä enemmän. Tämän sosiaalisen vertailun kuitenkin todettiin vain laskevan onnellisuutta. Samoin muistutettiin, että onnellisuuden tavoittelu kulutuksen kautta on merkittävä uhka tulevaisuudelle, ympäristön kantokyvyn ylittyessä kaiken aikaa vain pahemmin. Eli vaikka onnea kerskakuluttamisesta saisikin, niin se on pois tulevien sukupolvien onnesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin väite oli, ettei vapaa-ajan lisääntyminenkään automaattisesti kasvata ihmisen onnellisuutta – ilmeisesti mielekkäästä tekemisestä on jo nykyään enemmän pulaa kuin ajasta. Vielä todettiin, että onnellisuutta arvostetaan kyselyissä paljon, mutta sitä tavoitellaan usein väärin välinein.

Mikä sitten vastaavasti edistää onnellisuutta, eli mitkä ovat ne oikeat ”välineet”? Tutkimusten mukaan onnellisuutta kasvattavat tasapainoiset ihmissuhteet, kokemus arvostuksesta jossain yhteisössä, osallistuminen, epäitsekkäät teot, ja myös liikunta sekä hyvä ruumiillinen kunto. Onnellisuus rakentuu paljolti toiminnasta – toiminnasta jonkun muunkin, kuin vain itsen hyväksi.

Nämä havainnot ja väitteet voi mielestäni ottaa todesta. Samalla niiden tulisi herättää poliitikkojen keskuudessa suuria kysymyksiä. Miksi poliittinen keskustelumme keskittyy yhä pohtimaan ennen kaikkea bruttokansantuotteen kasvattamista? Onko poliitikon perinteinen tehtävä kansalaisen rahallisten etujen turvaajana enää mielekäs?

Itse pidän selvänä, että politiikan on lähivuosina muututtava aivan perusteitaan myöten. Vaaleja ei enää voida käydä erilaisista materialistisista eduista kilpaillen, vaan ennen kaikkea arvoihin keskittyen. Keskeistä olisi kehittää vaaliteemoja, -lupauksia ja poliittisen vastuun käsitettä siten, että tarkastelussa ylittyy vaalikausien lyhyt kierto. Erityisesti BKT:n tuijottaminen on lopetettava kaiken määräävänä arvona.

Tämä olisi tietysti suuri murros, mutta välttämätön. Osa muutoksen vaatimasta vastuusta lankeaa toimittajille läpi julkisen sanan, heillä kun on tapana tivata kaikista poliittisista puheenvuoroista ja kannanotoista lähinnä hintalappua, siis budjettivaikutusta. Toisaalta myös poliitikkojen itsensä on tietysti uskallettava luopua materialismiin keskittyvästä kampanjoinnistaan. Yksilöllä ja kansakunnalla on oltava jokin korkeampikin tarkoitus, kuin rahanteko.

Todellinen muutos lähtee kuitenkaan harvoin liikkeelle poliitikoista, me kun yleensä seuraamme yleistä mielipidettä, emmekä niinkään kulje sen edellä. Suuret muutokset alkavat kansalaisista, siis sinusta.

Etsi sinäkin omat yhteisösi, toimintakanavasi ja vaikutusmahdollisuutesi. Ne voivat olla poliittisia tai jotain aivan muuta, kunhan et jättäydy yhteiskunnassa sivustakatsojaksi. Toimi ja vaikuta! Tutkimukset osoittavat, että tulet siten onnellisemmaksi

Olen ollut pitkään huolissani venäläisten maakaupoista Suomessa ja asiaa on käsitelty myös Suomalaisuuden Liiton hallituksessa. Lisäksi olen saanut aiheen tiimoilta kansalaispalautetta, ja olen useaan kertaan luvannut ottaa asian esiin. Tällä päivämäärällä on Aamulehdessä julkaistu kirjoitukseni aiheesta. Tiivistän tähän alle osia artikkelista ja kehotan samalla kaikkia kansalaisia pysymään asian kanssa aktiivisina ja tarkkaavaisina.
—

Osta pieni puhdas Pohjoismaa!
EU-jäsenyyden myötä Suomi luopui asteittain ulkomaalaisiin kohdistuvista kiinteän omaisuuden hankintarajoituksista, joista viimeiset poistuivat vuoden 2000 alussa. Kun rajoitukset poistettiin EU-maiden kansalaisilta, totesi silloinen hallitus samalla, ettei ole perusteltua säilyttää rajoituksia myöskään unionin ulkopuolisten maiden kansalaisille.

Vähitellen alkoivat maahamme löytää tiensä venäläiset uusrikkaat, jotka kaipaavat kotimaataan rauhallisempaa, turvallisempaa ja puhtaampaa ympäristöä loma-asunnoilleen. Monet suomalaiset ovat muitta mutkitta toivottaneet tulijat tervetulleiksi – kunhan nämä tulevat lompakkonsa kanssa – mutta toisaalta maakaupoista ja niihin liittyvistä muista hämäräbisneksistä on jatkuvasti alkanut nousta esille yhä suurempia kysymysmerkkejä.

Isänmaansa kaupusteleminen on periaatteellisesti erikoinen tapa ansaita rahaa. Jokainen varmasti ymmärtää ainakin sen, etteivät maakaupat voi olla pitkäaikainen bisnes – kansallisomaisuutensa kun voi myydä vain kertaalleen. Lyhytnäköinen voitontavoittelu saattaa myös johtaa hyvin monenlaisiin ongelmiin, vaikka eri hallituksemme ovatkin tämän toistaiseksi kiistäneet.

Mahdollinen turvallisuusongelma nousee siitä, kun venäläiset toimijat ovat ostaneet maa-alueita puolustusvoimien linkkimastojen läheisyydestä. Taloudellinen ongelma syntyy puolestaan siitä, jos maan hinta rikkaiden venäläisten himoitsemilla alueilla käy suomalaisille liian korkeaksi. Poliittinen ongelma meillä taas on käsissämme, kun Venäjän valtio ryhtyy maassamme huolehtimaan kansalaistensa asioista ja omaisuudesta. Ympäristöongelmista tuskin tulee pulaa niistäkään, ovathan maahamme hamuavat äkkirikkaat tunnettuja kerskakulutuksestaan, ja hankkineet tonttejaan aivan luonnonsuojelualueiden kupeista.

Erityisesti kannattaa muistaa, että suomalainen ei käytännössä voi ostaa Venäjältä maata millään keinolla tai hinnalla, joten maakaupat ovat täysin yksipuolisia. Venäläiset itse pitävätkin isänmaataan kaupustelevia suomalaisia lähinnä omituisina, sillä Venäjällä vallitsee perinteinen ajattelu, jossa maa on pyhää. Meille ilmeisesti enää raha on pyhää.

Paljonko sitten lopulta on se rahallinen voitto, joka istuvankin hallituksen mielestä oikeuttaa jatkamaan nykyistä politiikkaa sen riskeistä huolimatta? Tarjolla on todennäköisesti vain pikavoittoja, ei pysyvää talouden kehitystä. Venäläiset sijoittajat eivät tietenkään investoi tänne senttiäkään sen vuoksi, että saisivat rikastuttaa Suomea tai suomalaisia, vaan tehdäkseen rahaa itselleen. Samoin yksityisten datshojen tuotot suomalaisille ovat epäselvät. Venäläiset ovat jo perustaneet Suomeen omia rakennusfirmoja, jotka pystyttävät äkkirikkaille kotoisia venäläisiä loma-asuntoja. Eräille venäläisten rakennushankkeille on välikäsien kautta ilmeisesti haettu jopa EU-rahoitusta, mikä olisi jo kaiken huippu: ojennammeko isänmaamme venäläisille EU:n tuella!

Aikakautemme leimaa-antava piirre on ahneus, mutta oppikaamme venäläisiltä sen verran, että jotkin asiat ovat jo periaatteellisesti arvokkaampia kuin raha. Siksikö maatamme on läpi historian rakennettu ja puolustettu, että me saisimme nyt myydä Suomen pala palalta pois?