Parin viimeisen viikon ajan on maahanmuuttokeskustelu käynyt entistäkin vilkkaampana. Nyt teemana on ollut ennen kaikkea itse keskustelun luonne, jota esimerkiksi ulkoministerimme kuvasi haisevaksi. Myös muu hallitus, valtalehtien pääkirjoitukset ja liberaalit älyköt yleisemminkin ovat ilmaisseet syvän huolensa kasvavasta maahanmuuttokriittisyydestä, jos kohta samaan aikaan itsekin kritisoivat vallitsevaa maahanmuuttopolitiikkaa enemmän kuin koskaan ennen.

Tämä keskustelun uusin käänne on ollut omituinen kilpajuoksu marttyyriuteen, jossa netistä aina löytyvää törkymateriaalia – joka sinänsä on tietysti vastenmielistä – on alettu pitää leimallisena koko maahanmuuttokriittiselle keskustelulle. Rasismi ja ksenofobia kuulemma ovat päässeet rehottamaan.

Näitä syytöksiä esittäessään olisi ministereiden ja päätoimittajien syytä olla täsmällisiä. Missä he ovat kohdanneet rasistista keskustelua? Ainakaan niillä sivustoilla, joilla itse liikun keskustelua lukemassa (US, HS, Hommaforum jne.) ei sallita minkäänlaista rasistista kirjoittelua, eikä keskustelun tasossa tässä suhteessa ole moittimista. Suomessa vallitsee tunnetusti nollatoleranssi rasismin suhteen ja valittu politiikka on oman kokemukseni mukaan toiminut hyvin. Tietoisesti etsimällä rasistista materiaalia varmasti netistä löytäisi, mutta vahingossa siihen törmää tuskin koskaan.

Jotkut ovat jo kiirehtineet väittämään, että uhkailua ja solvaamista on netissä niin paljon, ettei asiallista keskustelua enää voida tai uskalleta käydä lainkaan. Maahanmuuttokeskusteluun julkisesti osallistuneille poliitikoille ja tutkijoille on lähetetty myös henkilökohtaista törkypostia kaiken keskustelupalstoille purkautuvan herjaamisen lisäksi.

Uhkailu tai törkeä palaute on tietenkin typerää ja tuomittavaa, mutta ennen kuin keskustelun toinen puoli asettaa marttyyriuden sädekehän päänsä päälle, kannattaa muistaa että ylilyönnit ovat molemminpuolisia eivätkä vain maahanmuuttokeskusteluun liittyviä. Marttyyrin osa on aina tavoiteltu, mutta viime viikkojen suvaitsevainen uskonpuhdistus on jostain syystä unohtanut kokonaan, että myös itse maahanmuuttokriitikot ovat saaneet kokea täysin pidäkkeetöntä solvaamista. Eikä vain nettipalstojen syövereissä, vaan myös maan johtavissa medioissa ja arvostetuimmilla pääkirjoituspalstoilla – ja vain koska ovat sanoneet muutamaa vuotta ennemmin sen, mitä nyt toistavat myös nämä moraalituomarit itse.

Ongelmaksi maahanmuuttokeskustelussa on leimattu juuri nettikeskustelu, mutta todellisuudessa suurempi ongelma on ollut juuri perinteinen media, jonka asenne maahanmuuton järkiperäiseen tarkasteluun oli yli vuosikymmenen ajan lähinnä hysteerinen. Maahanmuuttokeskustelu on tosiaan Suomessa pitkään ollut surkeaa, mutta keskustelun selkeästi surkein vaihe oli täysin päinvastainen kuin nyt esitetään: 90-luvun alusta aina vuoden 2008 kunnallisvaaleihin keskustelu oli täysin kritiikitöntä, naivia ylistystä, jossa jokainen järkeväkin arvosteleva ääni tuomittiin sokean ylimielisesti, tai yleensä sensuroitiin jo ennakkoon.

Toivottavasti tämä yksipuolinen uutisointi ei ollut sitä ”asiallista” keskustelua, jonka perään nyt jotkut haikailevat. ”Haisevaksi” ei voi luonnehtia kaikkea sellaista mielipiteenilmaisua, jonka sisällöstä ei itse pidä. Sananvapaus ei voi perustua ministereiden hajuaistiin, eikä heidän myöskään demokratiassa tulisi leimata kaikkea politiikkansa arvostelua ”pölhöpopulismiksi”.

Jos asiattomuuksia ilmenee, ne on yksilöitävä ja niihin on puututtava, mutta ilman aiheetonta yleistämistä. Kannattaa muistaa, että typeryydestään huolimatta nettirasismi on täysin marginaalinen ilmiö ja tällä hetkellä vain pienen mittakaavan yhteiskunnallinen ongelma.

Kauhisteluun ei siis ole syytä. Maahanmuuttokeskustelu on tällä hetkellä laadukkaampaa ja todenperäisempää, kuin se on Suomessa koskaan ennen ollut. Jos tämä sitten on johtanut nykyisen maahanmuuttopolitiikan uskottavuuden romahtamiseen, ei siinä vielä sinänsä voi olla mitään aihetta valittamiseen.

Kaikkea politiikkaa täytyy saada kritisoida ja sen parantamista vaatia. Juuri tähän tarvitaan avointa ja asiallista keskustelua, puolin ja toisin. Kaikkein keskeisin parannus maahanmuuttokeskusteluun olisi sen tosiasian yleinen tunnustaminen, ettei kaikki maahanmuuttokriittisyys sittenkään aina johdu pelosta, tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Kriittisyys nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan on koko ajan kasvanut nimenomaan siinä tahdissa, kun kokemukset ovat lisääntyneet ja aiheesta on saanut kertoa totuudellista tietoa.

Olen alkuvuodesta lukenut kaksi mielenkiintoista kirjaa, tai pitäisikö sanoa eurooppalaista ajankuvaa: Walter Laqueurin kirjoittaman Euroopan viimeiset päivät ja Timo Vihavaisen Länsimaiden tuhon. Ne pohjaavat perusajatukseltaan paljolti Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon, joka valmistui jo 1920. Luin kirjat, koska pidän Spengleriä yhtenä länsimaisen historian keskeisimmistä ajattelijoista. Hän oivalsi ja ennakoi jo melkein vuosisata sitten ne kehityskulut, joita tämän päivän päättäjämme eivät tunnu ymmärtävän vieläkään, vaikka ne tapahtuvat jo heidän silmiensä edessä.

Laqueurin ja Vihavaisen teokset peilaavat aikamme suuria kehityslinjoja, jotka lyhyesti voidaan tiivistää muotoon: eurooppalaisilla menee huonosti. Olemme menettäneet itseluottamuksemme ja siten muuttuneet historian tekijöistä sen sivustakatsojiksi. Olemme hylänneet moraaliset perusarvomme, emmekä arvosta kulttuuriammekaan. Olemme yksilöinä käyneet itsekkäiksi, mainetta millä hinnalla hyvänsä tavoitteleviksi tomppeleiksi, jotka sosiaaliturvaan nojautuen kieltäytyvät kaikesta työstä, joka ei satu miellyttämään – kärjistetysti molempien kirjottajien sanoma on kuta kuinkin tämä.

Vihavainen kiteyttää hyvin, että ennen länsimaisen yhteiskunnan ja yksilön ihanne oli kulttuuri, mikä tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Sankareita olivat tämän pyrkimyksen edistäjät ja suojelijat. Nyt ihanteemme on yksilön omien himojen tyydytys. Se on kulttuurin rappiota ja historiallisessa mittakaavassa myös itsetuhoista, mutta toisaalta yksilötasolla kansalainen ei välttämättä lainkaan kärsi kulttuurinsa rappiosta. Koko hyvän ja pahan käsitteistö on menettänyt merkityksensä, eikä kenenkään siksi tarvitse enää ponnistella kehittääkseen itseään paremmaksi.

Henkisen lamaannuksen käytännön seuraukset ovat kaksi ylitsekäyvää ongelmaa, nimittäin kansantaloudellinen konkurssi ja väestöllinen sukupuutto. Molemmat ongelmat liittyvät läheisesti myös maahanmuuttokeskusteluun. Siirtolaisia alettiin vastaanottaa, koska heistä toivottiin tekijöitä töille, jotka eurooppalaisille eivät enää kelpaa. Lisäksi Euroopan vasemmistopuolueiden kansainvälisen solidaarisuuden aatemaailma on avannut portit humanitaarisen maahanmuuton ehtymättömälle virralle.

Ratkaisuksi tarkoitettu maahanmuutto onkin tullut Euroopalle ongelmaksi niin taloudessa kuin politiikassa, erityisesti koska siirtolaisuus/pakolaisuus on perustunut epärationaalisiin valintoihin. Aasian, Afrikan ja Lähi-idän ammattitaitoisista siirtolaisista vain 5% tulee Eurooppaan, kun 85% menee Yhdysvaltoihin ja loput muualle. Ammattitaitoisten työläisten sijaan olemme siis mantereen laajuisesti keränneet aivan liiaksi sosiaaliturvamme varaan asettuvia maahanmuuttajia.

Maahanmuuttajien integraation vaikeus on paljastunut vähitellen, erityisesti muslimien osalta – siihen ei keltään ole löytynyt lääkettä. Laqueur marssittaa kirjassaan esiin paljon mielenkiintoista numerotietoa: Saksan musliminuorista 3% käy lukion, Isossa-Britanniassa muslimien työttömyys on kolminkertainen alkuperäisväestöön nähden, Tanskassa 5% muslimivähemmistö aiheuttaa 40% sosiaaliturvan kustannuksista… Itsesyyttelyn koulukunta pitää tätä kaikkea eurooppalaisten oman rasismin syynä, mutta samaan aikaan monien muiden maahanmuuttajaryhmien menestyminen on ollut paljon muslimeja parempaa.

Nykyisellä vauhdillaan maahanmuutto aiheuttaa myös koko Euroopan väestöpohjan laajamittaisen muuttumiseen. Ongelman pohjalla on eurooppalaisten oman lapsiluvun romahtaminen, joka nykyisellä tasollaan johtaa dramaattisiin tuloksiin. Laqueurin mukaan vuonna 2100 saksalaisia olisi ilman maahanmuuttoa tällä menolla 32, italialaisia 15 ja espanjalaisia 12 miljoonaa. Vuoteen 2300 mennessä eurooppalaisten määrä laskisi nykytahdilla alle kymmenykseen nykyisestä. Eurooppalaiset ovat siis suorastaan häviämässä maan päältä, ja jollei perustavaa muutosta niin yhteiskuntamme rakenteissa kuin omissa asenteissamme tule, on ennen pitkää käsillä kirjojen otsikoiden mukainen lopputulos.

Kirjojen perussanoma on minulle ja varmasti monille muillekin tuttu omistakin ajatuksista. Ei totta puhuen vaadi paljoakaan älyä ymmärtää, että yhteiskuntamme kehitys on kestämättömällä pohjalla; monilta (varsinkin poliitikoilta) vain puuttuu rohkeutta sanoa sitä ääneen. Tätä menoa me eurooppalaiset ajamme itsemme Spenglerin saarnaamaan perikatoon, eikä meistä jää maailmaan kuin valtionvelkaa ja valtava kasa kuluttamaamme romua.

On todella viimeiset hetket herätä näihin kysymyksiin ja kääntää suunta – hyvänä alkuna suosittelen vaikkapa tutustumista Vihavaisen ja Laqueurin kirjoihin.