Suomalaisuuden Liitto on jättänyt seuraavanlaisen kannanoton parhaillaan istuvalle tuntijakotyöryhmälle, joka suunnittelee peruskouluopetuksen tulevaisuutta. Nyt on oikea hetki jokaisen kansalaisen ja päättäjän vaikuttaa ja antaa oma mielipiteensä asiasta.

Hyvä tuntijakotyöryhmä!

Suomalaisuuden Liitto seuraa mielenkiinnolla tärkeää työtänne ja antaa seuraavassa oman kannanottonsa nuorisomme perusopetuksen kehittämisestä.

Liitto kannattaa lämpimästi suunnittelemaanne taideaineiden lisäämistä opetuksessa. Koko isänmaamme tuleva kulttuurielämä perustuu paljolti koulussa annettavaan opetukseen, joka edistää niin taiteellisen lahjakkuuden syntymistä ja varhaista havaitsemista, kuin kulttuurista kiinnostuneen yleisön kasvamista.

Toinen keskeinen lisättävä oppiaine olisi liikunta, joka virkistää muuta opiskelua, kohottaa koko elämänlaatua, ja pitkällä aikavälillä voisi olla merkittäväksi eduksi myös kansanterveydelle ja maanpuolustukselle.

Suomalaisuuden Liitto kannattaa myös luopumista ruotsin kielen pakollisesta opetuksesta – kuten kannattaa lukuisien gallupien mukaan Suomen kansan selvä enemmistö. Esitämme alla perustelumme.

Nykymaailmassa EU on Pohjoismaiden sijaan keskeisin kansainvälinen kytköksemme. Jokaisen nuoren on itsestään selvästi opittava englantia, mutta lisäksi monien olisi hyvä puhua myös vaikkapa ranskaa, saksaa tai Itä-Suomessa venäjää. Nuorille on usein vaikeaa oppia monia kieliä samanaikaisesti, joten pakollinen ruotsin opetus vie heiltä kohtuuttomasti resursseja ja yksipuolistaa nuorisomme kielitaitoa.

Näin ollen pakollinen ruotsin opiskelu vahingoittaa nuorten urasuunnitelmia ja koko kansainvälistä kilpailukykyämme. Suomalaisten kielitaito kaipaisi monipuolisuutta, mutta kielten opetusta tuskin voidaan enää lisätä, koska nuoret opiskelevat pakollisen ruotsin takia jo nyt poikkeuksellisen paljon vieraita kieliä. Ei yksinkertaisesti ole järkevää koulussa pakollisesti opettaa kahta kansainvälisesti pientä kieltä (suomi ja ruotsi), joita kukaan muu Euroopassa ei puhu – nykyinen vanhentunut kielipolitiikka on kuin eristäytymiseen tähtäävää.

Kannattaa myös huomioida, että kaiken pakottamisen jälkeenkin erityisesti miespuolisten opiskelijoiden oppimistulokset ovat ruotsin kielessä olleet hyvin heikkoja, joten ruotsin opiskeluun uhratut suuret voimavarat valuvat jo nyt todellisuudessa paljolti hukkaan. Ilman motivaatiota ei synny osaamista, ei käskemälläkään.

Luopumalla pakollisesta ruotsin opiskelusta vapautamme aikaresursseja taideaineille ja muille kielille. Samalla voimme lisätä opetuksen joustavuutta ja vapaaehtoisuutta, parannamme niin opiskelijoiden kuin opettajien motivaatiota, ja annamme entistäkin paremman mahdollisuuden ruotsin opiskeluun kaikille niille, jotka katsovat sen tarpeelliseksi omalle uralleen ja osaamiselleen.

Hyvä tuntijakotyöryhmä! Olemme tietenkin tietoisia, että työryhmän tehtävä on vaikea, ja erityisesti pakollisen ruotsin opetuksen suhteen on voimakasta lobbausta myös säilyttämisen puolesta. Jos työryhmä lopulta päättäisi yleisen mielipiteen ja oikeustajun vastaisesti säilyttää pakkoruotsin, tulisi tälle kyetä esittämään erinomaiset perustelut, jottei syntyisi epätoivottavaa mielikuvaa lobbareiden vaikutusvallasta kansanvallan yli.

Koska työryhmä tietenkin haluaa antaa hyvän kuvan arvostelukyvystään, perusteluissa kannattaa välttää tavanomaiset sudenkuopat, kuten:

• hyvä tapa oppia muita kieliä on lukea ensin ruotsia – varmasti vielä parempi tapa oppia mitä tahansa tarvitsemaansa kieltä on lukea sitä itseään
• historialliset syyt - historia on tärkeää mutta kuuluu historiantunneille, kieliopetus ei voi tähdätä menneisyyteen vaan tulevaisuuteen
• ruotsin kieli on sivistävää - ehkäpä, mutta vainko ruotsin kieli, eikö minkään muun kielen opiskelu tuota nuorelle vastaavaa sivistymistä
• pohjoismainen identiteettimme vaatii ruotsin opiskelua - 2000-luvun yksilölähtöiseen moraalikäsitykseen kuuluu, ettei kukaan voi määrätä toisen ihmisen identiteetistä, vaan jokainen saa rakentaa identiteettinsä oman kutsumuksensa pohjalta

Tämän tiiviin kannanottomme myötä toivotamme teille menestystä ja rohkeutta päätöksiinne, jotka vaikuttavat keskeisesti maamme tulevaan menestykseen.

Suomalaisuuden Liitto

Sampo Terho
Puheenjohtaja

Pekka M. Sinisalo
Varapuheenjohtaja

Jälleen kerran on julkisuuteen saatettu ajatus keskioluen laimentamisesta. Tällä kertaa asialla oli hallitusneuvos Ismo Tuominen, aiemmin asiaa on pitänyt esillä mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska. Koska aihe tuntuu vähän päästä aina nousevan esiin, haluan ilmaista omankin kantani – ihan vain yksityisenä oluen ystävänä.

Laimentajien väite kuuluu, että keskioluen vahvuuden laskeminen prosentillakin vähentäisi alkoholin kokonaiskulutusta jopa kymmenyksellä ja säästäisi siten vuosittain satoja ihmishenkiä. Minun on tosin vaikea ymmärtää, miten keskioluen juomiseen voisi kuolla, mutta kaiketi se useiden vuosikymmenien hillittömällä käytöllä periaatteessa on mahdollista.

Mutta auttaisiko keskioluen laimentaminen asiaa? Tuskin. Eräs radiossa laimentamista kommentoinut kansalainen totesi kerran paljastavasti: ”Ei per-ke-le… sittenhän sitä joutuu vain vetämään kaksin käsin.”

Niinpä niin. Alkoholi on osa olutta, myös keskeinen osa sen makua. Olen kerran maistanut hyvän suomalaisen keskioluen ruotsalaista versiota, joka siis oli yli prosentin miedompaa. Toista maistiaista en koskaan ole kaivannut, sillä maku oli lievästikin sanottuna pilalla. Henkilökohtaiseen makuuni itse asiassa jo nykyinen suomalainen keskiolut on melko lailla miedointa juotavaksi kelpaavaa, mieluummin ostan jo nyt oluet Alkosta.

Mitä siis keskioluen pilaamisella ruotsalaista kuravesimallia noudattaen oikeastaan voitettaisiin? Humalahakuinen juomari joutuisi vain juomaan entistäkin enemmän, maukasta olutta etsivä taas joutuisi jatkossa ostamaan kaikki oluensa Alkosta – ja ostaisi siis todennäköisesti lähinnä nykyistä keskiolutta vahvempia oluita.

Ylipäänsä minua ärsyttää oluen laimentajien elitistinen perusasenne. Miksi juuri olutta pitää laimentaa ja sen juojia valvoa, onko olut muka turmiollisempaa kuin ”sivistyneistön” kuluttama viini; viinihän on vieläpä yli kaksi kertaa vahvempaa. Jospa alentaisimme puna–, ja valkoviinin vahvuutta ruotsalaisen keskioluen tasolle, niin kylläpä laskisi alkoholin kokonaiskulutus.

Tony Halmeen kuolemasta on nyt kulunut joitakin päiviä. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, vain kerran vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa, mutta olin katsomassa useita hänen otteluitaan ja lehdistä tietenkin sain seurata hänen elämänsä vaiheita, kuten koko Suomen kansa.

Tony eli omilla ehdoillaan. Muistaakseni hän ensimmäisessä kirjassaan totesi, että toivoi hurjassa nuoruudessaan elävänsä 35-vuotiaaksi, ja kaikki sen jälkeen oli vain plussaa. Tonyn elämässä oli suuria onnistumisia ja vastaavasti myös kovia romahduksia. Itse arvostin hänessä eniten sitä, että hän oli todellinen oman onnensa seppä; lähtökohdat oli huonot, mutta mies pärjäsi silti monellakin alalla. Halmeella oli kova itsetunto ja hän otti häpeilemättä kunnian menestyksistään, muttei vastaavasti syytellyt ketään muita (tai yhteiskuntaa) erehdyksistään.

Nyrkkeilyn innokkaana seuraajana olen myös kiitollinen Tonylle siitä, että hän show-miehen taidoillaan palautti nyrkkeilyn takaisin näkyvälle paikalle suomalaisessa urheilumaailmassa.

Tony oli kova suustaan. Hän osasi herättää tunteita – painiurallaan häntä mm. tituleerattiin joskus arvonimellä “Amerikan vihatuin mies”, mikä lienee korkein arvonimi jonka kyseisellä uralla voi saavuttaa. Myöskään painikehät jätettyään Tony ei piitannut poliittisen korrektiuden rajoituksista ja antoi äänensä kuulua. Tämän seurauksena hän menetti älymystöksi itsensä kuvittelevissa piireissä ihmisarvonsa.

Tony herättää poikkeuksellisen voimakkaita tunteita vielä kuoltuaankin. Tästä osoituksena sanasota, joka lähti liikkeelle Iltalehdessä olleesta kirjoituksesta, jonka mautonta kirjoittajaa en halua nimetä, koska hän on saanut jo liikaakin mainosta. Kuollutta on helppoa haukkua, kun tämä ei enää voi vastata tai viedä herjaajaa oikeuteen. Eläessään Tony kepitti solvaajansa kaltaisia henkilöitä verbaalisesti 6-0. Jälleen kerran saimme nähdä, etteivät ne jotka eniten suvaitsevaisuudesta tai moniarvoisuudesta puhuvat, aina sitä itse ole.

Tony kuitenkin saavutti kirjoituksen kautta vielä postuumistikin yhden ennätyksen: hänen puolestaan on tehty ennätysmäärä valituksia Julkisen sanan neuvostoon. Tosiaan, Tonylla oli poikkeuksellinen kyky herättää tunteita.

Viimeiset vuodet eivät Tonyn elämässä varmaankaan olleet hänen mittapuullaan kaksisia. Hän ei taatusti ollut henkilö, joka halusi vietellä pitkiä eläkepäiviä valtion kustannuksella. Tony oli soturiluonne, jolle sairaseläkkeelle joutuminen varmaankin tuntui nöyryyttävältä. En ole vielä saanut mediasta lopullista selkoa, päättyivätkö Tonyn päivät oman käden kautta, mutta joka tapauksessa ne päättyivät täyden vaikkakin keskimääräistä lyhyemmän elämän jälkeen.

Mitä mieltä tahansa hänestä oltiinkin, kaikilla tuntuu olevan joku mielipide. En usko, että monikaan aikamme suomalainen tullaan muistamaan yhtä elävästi ja pitkään, kuin Tony “viikinki” Halme.