…ja onnellista uutta vuotta kaikille! Nyt on levon ja rauhan hetki, ja maakin on lumesta kauniin valkoisena, joten talviurheilemaankin varmaan päästään. Vietetään hyvät pyhät ja jatketaan uusin voimin. Tehdään yhdessä alkavasta vuosikymmenestä Suomelle suotuisa.

Joulu lähestyy ja taas yksi vuosi ja kokonainen vuosikymmen on päättymäisillään. Kun kymmenen vuotta sitten juhlittiin 2000-luvun alkamista, olivat odotukset erilaisissa millenium-juhlallisuuksissa korkealla. Mitä siis on saavutettu viimeisen vuosikymmenen aikana? Mitkä ovat olleet keskeisimmät tapahtumat ja ongelmat, ja miten niihin on onnistuttu vastaamaan?

Taloudellisesti 2000-luku alkoi IT-kuplalla. Sen jälkeen koettiin harvinaisen vahva talouden nousu, kunnes lopulta ajauduttiin finanssikriisiin. Suomessakin talouskehitys seurasi näitä suuren maailman suuntaviivoja. Suurimman osan vuosikymmentä kehitys oli meillä hyvää, mutta viimeinen vuosi on ollut katastrofaalinen. Tuotanto on laskenut, valtionvelka kasvanut ja työttömyys lisääntynyt. Samoin nousukaudella unohtui, että edellisenkin laman laskut olivat yhä maksamatta, joten uuden laman velat tulevat edellisten päälle.

Maailmanpolitiikassa kulunut vuosikymmen sai suuntansa, kun lentokoneet ryskyivät WTC-tornien seinään syyskuun 11. päivänä 2001. Siitä lähtien koko vuosikymmentä leimasi terrorismin vastainen sota. Sota on siinä suhteessa ollut pettymys, että levottomuudet Irakissa ja Afganistanissa jatkuvat yhä. Siinä mielessä terrorismin vastainen taistelu taas on amerikkalaisille ollut menestys, ettei USA:ssa vuosikymmenen alun jälkeen ole koettu uusia iskuja. Eurooppakin on viime vuodet saanut olla rauhassa, joten siinä suhteessa merkit ovat varovaisen lupaavat.

Suomen politiikassa 2000-luku on ollut jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kaikki yhteiskuntamme suuret kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Näitä ovat muun muassa eläkepommi, maahanmuuton ongelmat, nuorisotyöttömyys ja syrjäytyminen, maatalouden omavaraisuuden lasku ja tulevaisuuden energiansaanti. Talousongelmat on siirretty velkaa ottamalla tulevien polvien ratkottavaksi. Yhteiskuntajärjestelmämme vaatisi selviytyäkseen suuria muutoksia, joihin päättäjillämme ei ole riittänyt joko järkeä tai rohkeutta. Ulkopolitiikassamme jaanattiin koko vuosikymmen iänikuista Nato-optiota, eikä tästäkään saatu selvää päätöstä suuntaan tai toiseen.

Ehkä merkittävimpänä asiana historiankirjoihimme kuluneelta vuosikymmeneltä jää Euroopan yhdentymisen jatkuva eteneminen. Vuosikymmenen alussa EU otti käyttöön yhteisen rahan, puolivälissä otettiin unioniin kymmenen uutta jäsentä (ja sitten vielä kaksi), ja nyt aivan vuosikymmenen lopussa saatettiin voimaan EU:n perustuslaki eli Lissabonin sopimus.

Kaikilla EU:n kehitysaskelilla on ollut hyvät ja huonot puolensa, mutta on syytä pelätä, että erityisesti Lissabonin sopimus osoittautuu pahaksi virheeksi niin Suomelle kuin koko Euroopalle. EU:sta on nyt virallisesti tehty jäsenmaittensa yläpuolella leijuva vallankäyttäjä, jonka mittaamattomalla byrokratialla on selvää halua ohjata jäsenmaittensa omiakin asioita.

Aloitamme uuden vuosikymmenen siis nähdäkseni ankeammissa tunnelmissa kuin edellisen, mutta toivoaan ei silti pidä heittää. Vähintäänkin haluan uskoa, että olemme nyt aiempaa realistisempia aikamme ongelmien suhteen. Henkinen ilmapiiri on kypsymässä ymmärrykseen, ettei viime vuosikymmenien kehitys voi jatkua sen enempää ekonomisesti kuin ekologisesti.

Tulevalle vuosikymmenelle lähdettäessä meidän kaikkien on siis syytä olla aktiivisia ja tarkkaavaisia kansalaisia, ja vaatia sekä laatia entistä huomattavasti rohkeampia ratkaisuja 2000-luvun ongelmien oikomiseksi.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on siinä mielessä poikkeuksellinen eurooppalainen valtionpäämies, että hänellä on ajatuksia – vieläpä rohkeita ajatuksia. Hän näyttää EU-maiden johtajista parhaiten ymmärtävän, mitkä ovat aikamme suuret haasteet ja mitkä ne perusarvot, joiden varassa Euroopan kansat voivat ongelmistaan selvitä.

Viime aikoina presidentti Sarkozy on voimakkaasti peräänkuuluttanut keskustelua ranskalaisuudesta ja sen merkityksestä, siis mitä ranskalaisuus on ja saako siitä olla jopa ylpeä. Presidentti on todennut, että viime vuosina Ranskassakin on levitetty itseinhoa, mutta mitään todellista ei voi rakentaa itseinholle.

Miten totta tämä onkaan, mutta sen ääneen sanominen on jostain syystä ollut Euroopassa viime vuosina kovin vaikeaa. Jos omia arvoja ja perinteitä aletaan tietoisesti ajaa alas, silloin arvonsa ja kulttuurinsa hylännyt kansakin unohtuu nopeasti.

Sarkozy on myös uskaltautunut nostamaan esille islamin ja ranskalaisten perinteiden yhteensovittamisen ongelmia. Vieläpä hän vastikään asettui vastustamaan koko eurooppalaisen ”älymystön” näkemystä siitä, että Sveitsin kansanäänestys minareettikiellosta (ja etenkin äänestyksen tulos) oli ehdottoman tuomittava. Päinvastoin hän pyysi ymmärrystä sveitsiläisille ja heidän huolilleen, jotka Sarkozy uskoo muunkin Euroopan sisimmässään jakavan.

Ranskan presidentti on uskaltanut nostaa pöydälle useammankin kissan. Tekopyhyys ja hyssyttely eivät johda mihinkään, vaan saavat ongelmat vain kasaantumaan ja tunteet patoutumaan. Kyllähän jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että jotain outoa on tekeillä, kun Italian krusifiksikielto muka yksinomaan edistää ihmisoikeuksia, kun taas Sveitsin minareettikielto yksiselitteisesti rikkoo niitä.

Tämä juuri heijastelee Sarkozyn mainitsemaa tarpeetonta itseinhoa: eurooppalaiset perinteet ovat lakkautuslistalla, ulkoeurooppalaisia taas halutaan suojella.

On lohdullista, että Euroopan johtajien joukossa on ainakin yksi järjen ääni. Samanlaisia avauksia odottaisi kuulevansa jo Suomessakin. Meillä käyty keskustelu maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja islamista on vuosikymmeniä jäljessä Sarkozyn Ranskasta. Tämä on tietysti sikäli ymmärrettävää, että meillä on edelleen paljon pienemmät ulkomaalaiset vähemmistöt.

Ulkomaiden kokemukset ja kansalaiskeskustelut pitäisikin nähdä suurena mahdollisuutena välttää edellä kulkeneiden maiden virheet. Näin ei ole Suomessa tällä hetkellä tapahtumassa, vaan maahanmuuttopolitiikkamme (jota ei oikeastaan edes ole), on hallitsemattomassa syöksykierteessä kohti väistämätöntä mahalaskua.

Olisi hienoa, jos valtiojohtomme ja erityisesti presidentti arvojohtajana avaisi Suomessakin vähitellen keskustelua oman kulttuurimme sisällöstä ja arvosta, ja hahmottelisi ennen kaikkea tästä näkökulmasta monikulttuurisuuden suhdetta suomalaisuuteen.

Sitä odotellessa Suomalaisuuden liitto lupaa pitää asiaa esillä.