Vapaa Kielivalinta Ry antaa Euroopan kielten päivänä seuraavan julkilausuman:

Eurooppalaisten kielten päivää vietetään vuosittain 26. syyskuuta. Eurooppa on kieliltään tavattoman rikas manner. Pelkästään EU:ssa on 23 virallista kieltä, joista omat pohjoismaiset kielemme ovat kirjavan joukon pienempiä, mutta eivät suinkaan vähäisempiä.

Monipuolinen kielitaito on tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan. Kansainvälinen yhteistyö ja kauppa asettavat suuria vaatimuksia niin nuorten kuin vanhempienkin kansalaisten kielelliselle osaamiselle. Jokaisen on itsestään selvästi osattava englantia, mutta lisäksi monien olisi hyvä puhua myös vaikkapa ranskaa, saksaa tai venäjää.

Suomalaisten kielitaitoa kuitenkin rasittaa eräs koulutuspolitiikkamme vanhentunut perinne; pakollinen ruotsin opiskelu. Vaikka suomalaisten kielitaito kaipaisi vahvistusta, opiskelemme pakollisen ruotsin takia jo nyt poikkeuksellisen paljon vieraita kieliä. Euroopan maiden yläkoululaisista opiskelee kolmea kieltä vain 3 prosenttia, mutta Suomessa peräti 21 prosenttia. Suomessa melkein 60 prosenttia lukion oppilaista opiskelee kolmea kieltä, kun keskimäärin Euroopassa vastaavalla kouluasteella kolmea kieltä opiskelevia on alle 9 prosenttia.

Monille nuorille on vaikeaa oppia useampia kieliä samanaikaisesti, jolloin pakollisesta ruotsin opiskelusta aiheutuu paradoksaalisesti köyhtymistä suomalaisten kielitaidoille. Kielellisesti lahjakkaidenkin suomalaisnuorten suuri työmäärä valuu kansainvälisyyden kannalta paljolti hukkaan, koska ruotsi on suomen tapaan ns. pieni kieli. Ei ole järkevää koulussa pakollisesti opettaa kahta pientä kieltä, joita kukaan muu Euroopassa ei puhu.

Pakollinen ruotsin opiskelu on jäänne ajalta, jonka olemme kauan sitten ohittaneet. Globalisoituneen maailman ja nuorten kansainvälisten urasuunnitelmien kannalta ehdoton sitoutumisemme yhden pienen kielen opiskeluun on huomattava ja tarpeeton rasite, joka vahingoittaa kilpailukykyämme.

Tämä puute kielilainsäädännössämme olisi aika korjata. Luopumalla pakollisesta ruotsista parannamme samalla niin opiskelijoiden kuin opettajienkin motivaatiota, ja annamme entistäkin paremman mahdollisuuden ruotsin opiskeluun kaikille niille, jotka katsovat sen tarpeelliseksi omalle uralleen ja osaamiselleen.

Allekirjoittajat:

Ilmari Rostila, Vapaa kielivalinta ry:n puheenjohtaja, professori

Riitta Mustonen, Vapaa kielivalinta ry:n varapuheenjohtaja

Sampo Terho, hallituksen jäsen

Marjatta Vehkaoja, hallituksen jäsen

Paljastus toisensa jälkeen. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen. Jokainen aamu alkaa sillä, kuinka kansa kuuntelee radiouutisista päivän selityksen: “nämä ovat yksittäistapauksia”, “ei vaalirahoitus vaikuta vaalien lopputulokseen”, “en muista”, “en tiennyt”, “sisäinen valvonta petti”, “palautamme rahat” jne. jne. jne. jne.

Suomessa on tuskin yhtäkään kansalaista, joka enää luottaa pääministeri Vanhaseen. Enkä keksi yhtäkään syytä, miksi pitäisikään enää luottaa. Siinä mielessä melkein ihmettelen, että Vanhanen haluaa vielä jatkaa. Uskottavuus on mennyt. Tosin monet muutkin kuin Vanhanen – pääasiassa samasta puolueesta – ovat yhtä syyllisiä.

Perussuomalaiset vaativat 1. varapuheenjohtajan suulla pääministerin ja hallituksen eroa. Huomenna oppositio kokoontuu pohtimaan laajempaa kannanottoa. Otsikot tulevat lähipäivinä olemaan entistäkin suuremmat. Ne huomataan ulkomaillakin. Hallituksen ja koko suomalaisen politiikan kunnioitus rapisee jo kansainvälisestikin.

Vanhanen ja Keskusta tekevät tietysti kaikkensa, ettei ennenaikaisia vaaleja tulisi. Edessä olisi karsea vaalikampanja. Kansan murinalla tai ulkomaiden Suomi-kuvalla ei ole heille niin väliä. Pääministeri puolueineen laskee, että takertumalla hallitusvaltaan loppuun saakka, ehtii kohu vuoteen 2011 mennessä unohtua.

Nyt Suomen poliittista järjestelmää testataan. Onko ylipäänsä mahdollista, että hallitus joutuisi nykyjärjestelmässä eroamaan? En nyt itse ryhdy tässä huutamaan hallituksen eroa, koska henkilökohtaiset etuni erosta ovat niin vahvat, mutta yhden kysymyksen haluan esittää: jos hallitus ei kaiken tämän jälkeen eroa, niin mikä olisi edes se teoreettinen tilanne, jossa näin voisi tapahtua?

Esiinnyn tulevana sunnuntaina yhtenä vieraana Tuomas Enbusken sarjassa, jossa pohditaan epäkorrekteja aiheita. Tällä kertaa tulilinjalla on nk. hyvinvointivaltio, yhteiskuntamme pyhin opinkappale. Annoin haastatteluni jo viime vuoden puolella, joten olen ehtinyt odotella ohjelmaa pitkään mielenkiinnolla.

Hyvinvointivaltion julkinen kritiikki on Suomessa harvinaista yhtä lailla oikeistossa kuin vasemmistossa. Virallinen totuus on, että hyvinvointivaltio on nimensä mukaisesti hyvyyden ruumiillistuma. Sen arvostelu on lähes mahdotonta, koska mielikuvissa hyvinvointivaltion arvostelija kannattaa tietysti pahoinvointia. Täytyykin vilpittömästi onnitella henkilöä, joka aikanaan keksi verorahoitteisille palveluille tämän vastaansanomattoman nimityksen.

Vasemmisto ei koskaan kyllästy luettelemaan, mitä kaikkea hyvinvointivaltio on lahjoittanut meille ilmaiseksi. Ajattelevalle ihmiselle lienee kuitenkin selvää, että verorahoitteinen ei ole sama asia kuin ilmainen. Kaikki ihmiset tietysti toivovat ja tavoittelevat hyvinvointia, kaikki vain eivät usko, että ”hyvinvointivaltioksi” kutsuttu tapa tavoitella hyvinvointia on se ainoa – saatika paras. Vähitellen meidän on pakko uskaltautua avaamaan silmiämme sille todellisuudelle, ettei näin ajatteleminen ole pelkkää pahuutta, vaan ehkä myös puhdasta realismia.

Pohditaanpa…

Ennen ”hyvinvointivaltiota” ei ollut mainittavaa työttömyyttä, eikä myöskään valtionvelkaa. ”Ilmainen” yliopisto-opetus on johtanut kansalliseen ylikouluttautumiseen ja työttömyyskorvausten kanssa työvoimapulaan pienipalkkaisilla aloilla. Syrjäytyminen on vain lisääntynyt ”hyvinvointivaltion” aikana – eihän hyvinvointivaltio muusta palkitsekaan. Lisäksi ”hyvinvointivaltio” on myös nykyisen turvapaikkaturismin keskeisin syy.

Pehmeiden arvojen hyvinvointivaltio antaa meille kansalaisille mahdollisuuden olla kovia ja itsekkäitä, koska valtion kuuluu huolehtia kaikesta. Koskaan yhteiskunta ei ole ollut materialistisempi, kuin ”pehmeässä” hyvinvointivaltiossamme. Lyhyesti sanoen olemme luoneet järjestelmän, jossa kaikki kuvittelevat voivansa saada valtiolta enemmän, kuin sille antavat.

Meillä on ollut ”hyvinvointivaltio” noin yhden sukupolven ajan. Tällä aikajaksolla on hyvinvointijärjestelmien rahoittamiseksi (mojovien verojen ohella) myyty suuri osa valtion omaisuudesta ja otettu tuleville sukupolville maksettavaksi karmea valtionvelka. Eikö kukaan maan johdossa uskalla kysyä, onko ehkä eletty yli varojen? Vasta parhaillaan tikittävä eläkepommi on saanut jotkut epäileväisiksi.

Olemme sokeasti uskoneet hyvinvointivaltioomme, vaikka lähes kaikki yhteiskuntamme massiiviset ongelmat ovat juuri sen aiheuttamia. Toivottavasti Enbusken ohjelma kerää paljon katsojia ja herättää vilkasta keskustelua. Kysymys hyvinvointivaltion toimivuudesta on viime kädessä yksinkertainen: haluatko uskoa mukavaan valheeseen vai ikävään totuuteen?

Olen aiemmin käsitellyt aihetta pitkälti puolitoista vuotta sitten kirjoittamassani lehtiartikkelissa “Pehmeiden arvojen tilinpäätös”, joka löytyy artikkelit -osiosta.