Elokuun 25. päivänä alkoi kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti Helsingissä. Syyttäjä on ottanut esille yhden Halla-ahon yli kahdestasadasta blogikirjoituksesta, ja nostanut syytteet sekä uskonrauhan rikkomisesta että kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Halla-ahon blogi on Suomen luetuimpia.

Koska Jussi Halla-aho tunnetusti antoi minulle tukensa menneissä eurovaaleissa, olen kenties jossain määrin jäävi kommentoimaan oikeusjuttua – tai ainakin kommenttini on helppo leimata ”maksetuksi puheenvuoroksi”. En silti malta olla esittämättä joitakin huomioita, puolueettomasti kuin Yleisradio, totta kai.

Halla-aho on puolustanut närkästystä herättänyttä kirjoitustaan parodiaksi, jolla halusi tuoda esiin suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kaksinaismoralismin. Meikäläisessä keskustelussa on Jussin blogikirjoituksen mukaan ikään kuin kaksoisstandardit, jotka mahdollistavat itse kantasuomalaisten ja heidän uskontonsa arvostelun aivan surutta, muttei salli vastaavia lausuntoja muista kansalaisryhmistä tai heidän uskonnostaan.

Paradoksaalista kyllä, mikään tuskin tukee Halla-ahon väitettä vahvemmin, kuin että provokaatioksi tarkoituksesta kirjoituksesta tosiaan nostettiin oikeusjuttu.

Lehdet ovat pääosin ottaneet tapaukseen pidättyvän kannan, mikä ei liene yllätys vaikka kyseessä onkin sananvapautta käsittelevä oikeusjuttu. Halla-aho on monessa mielessä kiusallinen mielipidevaikuttaja perinteiselle medialle. Paitsi että hän on eri mieltä maamme johtavien pääkirjoittajien kanssa, hän on myös uhmannut median pyhintä arvoa: sen omaa valtaa. Jussi kun kirjoittaa tekstejään perinteisen median ohitse, ja on silti saanut suuren yleisön.

Omasta puolestani uskon vilpittömästi, että kansan enemmistön oikeustaju on vapauttavan päätöksen puolella. En tietenkään väitä, etteikö olisi niitäkin, jotka ovat Halla-ahon suhteen täysin valmiit kärsimään pienen sananvapauden rajoituksen: on helppoa hyväksyä sellaiset rajoitukset, jotka eivät rajoita omia arvoja tai ajatuksia.

Silti monet Halla-ahon vastustajatkin näyttäisivät olevan sitä mieltä, ettei oikeustoimille olisi alun alkaenkaan ollut syytä. Kannattaakin kysyä mikä olisi tuomitsevan päätöksen vaikutus, kuka siitä voittaisi? Kyseessä olisi lähinnä suurvoitto hymistelevälle poliittiselle korrektiudelle.

Samoin johdonmukaisesti ajatellen edessä olisi mahdollisesti satoja tai tuhansia vastaavia tuomioita. Netistä nimittäin löytyy taatusti tukuttain materiaalia, joissa yhdenvertaisella standardilla tulkiten loukataan Suomen jokaista etnistä ryhmää ja uskontokuntaa.

Maanantaina HS:n mielipidesivuilla esiteltiin pitkässä kirjoituksessa mielenkiintoisia tulkintoja eräistä maahanmuuttoon liittyvistä tilastotiedoista. Laadin vielä samana päivänä vastineen, mutta koska kriittinen näkökulma asiaan ei ilmeisesti juuri tällä kertaa mahdu mielipidepalstalle, julkaisen sen tässä hieman uudelleen muokattuna. (ennakkotietona kerrottakoon, että syksyn aikana aion pureutua syvällisemminkin maahanmuuton väestörakenteellisiin vaikutuksiin, samoin kuin työvoimapulan myyttiin ja huoltosuhteen parantamiseen)

Maahanmuutolla on peruuttamaton vaikutus väestörakenteeseen

Maahanmuuttojohtaja Mervi Virtanen esitteli 17.8. kirjoituksessaan ”Maahanmuuton faktat tiedettävä” varsin valikoituja faktoja. Perustavana väitteenä kirjoituksessa oli, ettei maahanmuutto nykyisellään vaikuta Suomen väestörakenteeseen.

Virtanen muistutti, että vain 2,5% Suomen asukkaista on ulkomaan kansalaisia. Unohtumaan kuitenkin pääsi, että esimerkiksi vuonna 2008 Suomen kansalaisuuden sai Tilastokeskuksen mukaan 6700 ihmistä, joista 5900 Euroopan Unionin ulkopuolelta. Määrä vastaa noin kymmenystä Suomessa samana vuonna syntyneestä ikäluokasta. Kaikki ulkomaalaistaustaiset eivät siis suinkaan näy vain ulkomaiden kansalaisia listaavassa tilastossa.

Edelleen Virtanen totesi, että Suomen nettosiirtolaisuus oli vuonna 2008 yli 15000 henkilöä. Tämä määrä puolestaan vastaa noin 25% Suomessa samana vuonna syntyneestä ikäluokasta, josta tietysti siitäkin osa on maahanmuuttajataustaisia lapsia. Esimerkiksi Helsingin kouluissa on jo nyt noin joka kymmenes lapsi maahanmuuttajataustainen, ja vuoteen 2020 mennessä määrä kasvaa Helsingin sanomien arvion (HS 5.2. 2008) mukaan lähes neljännekseen.

On tietysti mielipideasia, mikä on merkittävä vaikutus maamme väestörakenteeseen, mutta nykyisellä vauhdilla muutos tulee olemaan merkittävä millä tahansa mittapuulla. Kannattaa muistaa, että Suomi on maahanmuuton suhteen vasta aivan väestörakenteensa muutoksen alkuvaiheessa. Suomeen kun on ollut halukkaita tulijoita vasta parinkymmenen vuoden ajan.

Vielä vuonna 1990 Suomessa oli ulkomaiden kansalaisia Tilastokeskuksen mukaan vain 26 255, kun viime vuonna heitä oli 143 256, johon siis on lisättävä samalla aikavälillä kansalaisuuden saaneet. Muutostrendi on selvä ja kiistaton. Jos vuodesta 1990 alkanutta maahanmuuton kehitystä arvioidaan joitakin vuosikymmeniä eteenpäin, on vaikutus väestörakenteeseemme valtava – ja peruuttamaton.

Kansalaisilla täytyy olla oikeus totuudelliseen tietoon, jotta he voivat muodostaa käsityksensä Suomen maahanmuuttopolitiikasta. On mielenkiintoista, että valtion korkea virkamies tahtoo esitellä asioita niin yksipuolisessa valossa kuin Virtanen teki, ilmeisesti maahanmuuton lisäämistä toivoen. Työskenteleekö maahanmuuttojohtaja kenties provisiopalkalla?

Viime viikkoina on paljon kinattu siitä, onko Suomi parhaillaan sodassa osallistuessaan Afganistanin rauhanturvaoperaatioon. Niin entiset kuin nykyiset asianomaiset suomalaispäättäjät ovat kommentoineet asiaa tiheään, samoin tutkijat ja yleiset politiikan lausuntoautomaatit. Kahdessa jälkimmäisessä ominaisuudessa kokoan itsekin asiasta muutaman ajatuksen.

Sodan käsite on yhtä vaikeasti määriteltävä kuin rauhankin. Väkivaltaa esiintyy aina ja kaikkialla milloin enemmän, milloin vähemmän. On siten vaikea yleispätevästi sanoa milloin väkivalta muuttuu sodaksi ja milloin väkivallan läsnäolosta huolimatta taas ollaan rauhassa. Tätä rajanvetoa on varmasti pohdittu niinkin lähellä kuin Ruotsissa mm. kuuluisassa Rosengårdin maahanmuuttajalähiössä, jossa väkivaltaiset mellakat ovat yleisiä.

On paljolti mielipideasia, mitä väkivaltaista selkkausta kukin kutsuu sodaksi. Tästä juontuu myös tämän hetkinenkin lausuntojen sekamelska. Toisten mielestä Suomi on sodassa, toisten mielestä sotaa muistuttavassa tilanteessa tai sitten aseellisen selkkauksen osapuoli. Jotkut taas pitäytyvät yhä puhumaan rauhanturvaoperaatiosta.

Sota on määritelmänä oikeastaan vain juridinen päätös ja asiantila. Sota alkaa siitä kun jokin valtio tai järjestö sellaisen julistaa ja päättyy kun laaditaan rauhansopimus – toistan, rauhansopimus (vrt. mikä tahansa muu juridisesti sitova sopimus tai kauppakirja). Joskus väkivaltaa voi esiintyä paljonkin ilman virallista juridista sotaa, joskus taas julistetaan virallinen sota ilman että seuraa varsinaista väkivaltaa. Esimerkiksi Suomi ja Iso-Britannia olivat toisessa maailmansodassa sotatilassa käytännössä kuitenkaan taistelematta.

Tässä mielessä on toissijaista nahistella siitä, miksi Afganistanin tilannetta sanotaan: sodaksi vai joksikin muuksi. Olisi järkevämpää tarkkailla mitä Afganistanissa oikeasti tapahtuu, minkälaisessa käytännön toiminnassa olemme mukana, mitä tavoittelemme, ja mitä tavoitteet meille niin inhimillisesti kuin taloudellisesti maksavat.

Asia on kuitenkin siinä määrin tunnepitoinen, että järkeily on osoittautunut hankalaksi. Erityisesti vasemmistossa pelätään sotaa vanhastaan jo käsitteenä. Itsensä pasifistiseksi mieltävän vasemmiston käsitemaailmassa sota on aina vääryys, jos kohta väkivalta sinänsä on kuulunut sosialistien vallankumousideologiaan jo sisäänkirjoitettuna. Tätä asennoitumista heijasteli myös entisen ulkoministeri Tuomiojan lausunto Uudelle Suomelle 26. heinäkuuta: ”Suomi ei ole sodan osapuoli, mutta jos se sellaiseksi määriteltäisiin, sieltä pitäisi lähteä heti pois”. Eli aseellisessa konfliktissa voidaan olla mukana, mutta jos sama konflikti määritellään sodaksi, on vetäydyttävä.

Tällainen ”sodanvastaisuus” kääntyy äkkiä lähinnä järjenvastaisuudeksi. Jos jokin avustusoperaatio täytyy keskeyttää vain siksi, että se jonkun osapuolen taholta määritellään sodaksi, ei juuri mitään voida koskaan saada aikaan. Siksi kannattaa vain yksinkertaisesti kysyä, mitä olemme Afganistanissa tekemässä ja miksi. Väliä on lähinnä sillä, olemmeko hyvällä asialla.

YK:n valtuuttama Afganistanin operaatio on oikeutettu kaikilla tasoilla, niin laillisesti kuin moraalisesti. Operaatiossa mukanaolo on juuri sitä globaalin vastuun kantamista, jota länsimailta on niin kovasti penätty. On omituista, että ne samat piirit, jotka globaalia vastuuta eniten vaativat, vaativat myös äänekkäimmin vastuunkantamisen lopettamista heti, jos toiminta edellyttää meiltä uhrauksia.

Vastuullisuus kuitenkin vaatii aina uhrauksia. Mikään ei todellisuudessa onnistu kuten idealistien unimaailmassa, jossa kaikki tapahtuu vain mukavia päätöksiä tehden. Läsnäolollemme Afganistanissa on hyvät perusteet, vaikka suomalaiset rauhanturvaajat saattavat jopa kokea menetyksiä kaatuneina (yksi onkin jo 2007 kuollut tienvarsipommin räjähdykseen).

Ennen kaikkea täytyy muistaa, ettei Afganistaniin joudu kukaan suomalainen asepalvelukseen muuten, kuin omasta vapaasta tahdostaan. Olisikin vääryys pakottaa ketään kauas kotimaansa ulkopuolelle taistelemaan, mutta niin kauan kun toiminta on vapaaehtoista, miksi kieltäisimme apumme?

Afganistanissa järjestetään 20. elokuuta presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Niiden ja kaiken demokratiakehityksen tukeminen maassa on ehdottoman tärkeää. Vetäytyminen Afganistanista aiheuttaisi Taliban-hallinnon paluun. Samalla palaisi orjuus, kidutus, köyhyys ja tietämättömyys – siis nimellinen ”rauha”, joka ei todellista rauhaa ole nähnytkään.