Tässä suhteessa on maahanmuuttoministerin ohella kunnostautunut opetusministeri Henna Virkkunen. Hänellä on ollut tuhannen euron paikka päivittää Suomen kielipolitiikka uudelle vuosituhannelle, mutta tähtäin näyttää vahvasti olevan yhä 1700-luvulla.

Vastoin toistuvasti esitettyjä järkiperusteluja ja yksiselitteistä kansalaismielipidettä, opetusminsiteri Virkkunen on ilmoittanut kannattavansa paitsi pakkoruotsin säilyttämistä, niin vieläpä sen aikaistamista peruskouluissa. Lisäksi hän joitakin päiviä sitten esitti, että pakollisia ruotsin opintoja on ”ehkä” lisättävä lukiossa (Virkkunen muuten ei kuulemma ole myöhemmistä yliopisto-opinnoista huolimatta itse suorittanut ylioppilastutkintoa).

Mitään järjellisiä perusteluja Virkkunen ei julkisissa kannanotoissaan ole vaivautunut pakkoruotsin puolesta esittämään, vaan on ottanut asian itsestäänselvyytenä. Viimeistään olisi luullut ministerin heräävän perustelemaan näkemyksiään silloin, kun hänen oma puolueensa äänesti pakkoruotsin lakkauttamisesta.

Tässä kohden kokoomusjohdon demokratiakäsitys onkin saavuttanut äärimmäisen pohjanoteerauksensa; vanhastaan toki tiesimme, ettei kansan mielipide merkitse päättäjillemme paljoakaan, mutta nyt ollaan jo siinä pisteessä, ettei edes oman puolueväen päätös merkitse ministereille mitään.

Näin äärimmäistä demokratian periaatteiden halveksuntaa ei yleensä tapaa edes yksipuoluediktatuureissa – niissäkin sentään puolueen päätös merkitsee valtiojohdolle jotain.

Ministeri Virkkunenkin on päättänyt liittyä maamme mainioon eliittiin, joka ei kuuntele sen enempää järkiperusteluita, Suomen kansan mielipidettä, tai enää edes omaa puoluettaan. Opetusministerin ja muunkin kokoomusjohdon olisi hyvä kertoa, kenen vaikutuksesta ja millä prosessilla heidän päätöksensä sitten syntyvät, kun kaikki edellä mainittu on heille yhdentekevää.

Kokoomuksen kenttäväkeäkin oletettavasti kiinnostaisi ennen eduskuntavaalityöhön ryhtymistä tietää, mikä heidän asemansa puolueessaan lopulta on; olla vaikuttajia vaiko vain itsevaltaisen puoluejohdon halpatyövoimaa.

Suomalaisuuden Liitto on aina kiinnostunut kansallisomaisuuttamme koskevista kysymyksistä, joten kun minulta asiaa sähköpostitse pyydettiin, yritin ottaa selvää huhujen todenperäisyydestä.

Suomessa vesilaki sääntelee vesitaloushankkeita. Veden ottaminen, jos se uhkaa muiden etuja tai saattaa johtaa vesiluonnon haitallisiin muutoksiin, on luvanvaraista. Huoli pohjavesivarojen menetyksestä on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle ennen kaikkea valmisteilla olevasta vesilain uudistuksesta. Kuitenkaan uudella vesilailla ei asiaa valmistelleen virkamiehen mukaan muuteta vesitaloushankkeita koskevia säädöksiä, eli tältä osin voinemme olla rauhallisin mielin.

Toinen mahdollinen syy huhuille voisivat olla viime vuosien kunnalliset tekopohjavesihankkeet, jotka ovat paikoin saattaneet haitata yksityisiä etuja. Kunnathan voivat lunastaa maata ja ottaa pohjavesialueita käyttöönsä “yleisen tarpeen” perusteella, mutta tämäkään ei vie vesivarojamme ulkomaalaisten omistukseen ilman, että kunta itse päättäisi asiasta.

Vesilaki on monimutkainen ja tärkeä kysymys, mutta tällä hetkellä olen luottavainen, että asia on kunnossa. Jos kuitenkin toisenlaista faktatietoa on tarjolla, niin kuulen siitä erittäin mielelläni vaikkapa tämän kirjoituksen kommentteina.

Myös muista kansallisomaisuuttamme koskevista huolista pyydän aktiivisia kansalaisia pitämään Suomalaisuuden Liittoa tietoisena.

Syyskauden kevyenä avauksena laitan alle kuvia eräistä Suomen hienoimmista nähtävyyksistä, joissa tänä kesänä ehdin vierailla.

Imatrankoski.

Kerimäen puukirkko, maailman suurin laatuaan.

Olavinlinna.

Kiutaköngäs.

Kilpisjärvi Saanatunturilta kuvattuna.

Oulun puutaloja.

Kalajoen hiekkasärkkiä.

Kurikan pohojalaismaisemaa.

Rauman vanhaa kaupunkia.

Hyvää ja rentouttavaa kesää!

Kokoomuksen puolueväen päätös sitouttaa puolueensa ajamaan pakkoruotsista luopumista oli tietenkin hyvin ilahduttava, eikä ainoastaan Suomalaisuuden Liitolle, vaan kaikille vapautta rakastaville ihmisille. Sen sijaan puoluejohdon reaktio päätökseen oli todellinen vertauskuva pakkoruotsin elitistisyydestä. Kansan tahtoa on pakkoruotsikeskustelussa halveksittu aina, mutta edes oman puolueen demokraattisesti tehty päätös ei näemmä korkeimmille päättäjille merkitse mitään, jos päätös on väärä.

Miksi kokoomuksen jäsenet sitten ylipäänsä äänestävät puolueensa asioista, jollei päätöksiä tarvitse noudattaa, sen saa ministeri Katainen aivan itse selittää puolueväelleen. Mitähän Kokoomuksen säännöissä mahtaa lukea puoluekokouksen päätösten noudattamisesta?

Kataisen selittelyissä ja joissain lehtitiedoissa näyttäisi myös tulleen sekoitetuksi (tahallaan tai vahingossa) eräs asia. Kokoomuksen puoluekokouksen päätöksiä väitettiin ristiriitaisiksi, koska pakkoruotsista luopumisen ohella toisessa äänestyksessä hyväksyttiin ruotsin kielen asema perustuslaissa. Jos kyse oli ruotsin kielen nykyisestä asemasta perustuslaissa, niin mikään perustuslain tekstin osa ei takaa pakkoruotsia osaksi ruotsin kielen asemaa.

Mitään ristiriitaa ei siis ole pakkoruotsin poistamisessa ja ruotsin kielen perustuslaillisen aseman takaamisessa.

Perustuslain kielipykälä on paljon pakkoruotsia vanhempi, eivätkä ne liity toisiinsa millään tavalla. Olisi siis luullut Kataisen edes keksivän paremman selityksen puolueväkensä päätöksen ylenkatsomiselle, mutta mikään perustelu ei tunnu maamme eliitille olevan liian epälooginen, jos se puoltaa pakkoruotsia.

RKP:n Stefan Wallin tietenkin ilmoitti olevansa Kokoomuksen päätöksestä surullinen ja hämmentynyt. Tosin hän sai lohtua siitä, että Jyrki Katainen on hänelle luvannut, ettei mikään tule muuttumaan.

“Ettei mikään tule muuttumaan” – ikinä. Tälläkö filosofialla Suomen hallitus valmistautuu tulevaisuuden koulutus- ja osaamistarpeisiin?

Työryhmä ei ainoastaan esittänyt pakkoruotsin jättämistä ennalleen, joka sekin olisi ollut onnetonta, vaan esittää jopa sen aikaistamista. Asiaa ei paranna paljoakaan se, että myös muiden kielten tarjontaa luvataan teoriassa parantaa, koska jokaisen oppilaan on kuitenkin edelleen pakko (ja entistä varhemmin) käyttää keskeinen osa ajastaan ja energiastaan nimenomaan ruotsin opiskeluun.

Mielipidekyselyt ovat johdonmukaisesti osoittaneet, että suomalaiset haluavat luopua pakkoruotsista. Samoin mm. Elinkeinoelämän keskusliitto on esittänyt pakkoruotsin lakkauttamista. Kumoamattomat perustelut pakkoruotsia vastaan on esitetty tuntijakotyöryhmälle myös lukuisissa kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten lähettämissä evästyksissä.

Ilmeistä on, ettei työryhmä kuunnellut pakkoruotsikannassaan järkiperusteluita tai Suomen kansaa, eikä siis ajanut suomalaisten toiveita tai etuja. Herää kysymys, ketä sitten kuunneltiin ja kenen etua ajettiin?

Vastausta voi lähteä arvailemaan melko vahvoista vihjeistä. Työryhmän pohdinnan kestäessä aktiivinen kansalainen lähetti minulle oheisesta linkistä ilmenevän tiedon, että tuntijakotyöryhmän puheenjohtaja Timo Lankinen on itse asiassa ruotsinkielen käyttöä ajavan Svenska nu:n jäsen. Jos ja kun näin on, voi jokainen mielessään kysyä, oliko Lankinen todella sopiva ja puolueeton henkilö johtamaan pohdiskelua pakkoruotsista?

Toinen vihje siitä, mistä suunnasta päätös on saneltu käy ilmi vaikkapa tästä haastattelusta, jossa keskustelin pakkoruotsista Folktingetin puheenjohtajan Anna-Maja Henrikssonin kanssa. Pakkoruotsin aikaistaminen oli Folktingetin esittämiä vaatimuksia.

Jos tuntijakotyöryhmän järjetön esitys toteutuisi, häviäjiä olisivat kaikki: oppilaat, elinkeinoelämä, suomalaisten kilpailukyky, veronmaksajat. Suurimpia häviäjiä kuitenkin olisivat suomenruotsalaiset, joiden maine pilattaisiin yli-innokkaan edunvalvontakoneiston takia taas vuosiksi eteenpäin. Jälleen kokonaisen suomalaisten sukupolven keskeisin kokemus suomenruotsalaisesta kulttuurista olisi vastentahtoinen pakko-opetus – siis hyödytön kärsimys joidenkin etujärjestöjen tahdon palvelemiseksi.

Myös toinen viesti on aivan yhtä selvä: jälleen kerran päätöksentekoprosessista käy ilmi, että demokratialla tai Suomen kansalla ei ole mitään sanansijaa Suomen kielipolitiikassa, vaan raharikkaat edunvalvontajärjestöt ovat paljon vaikutusvaltaisempia virkamiesten ja poliitikkojen parissa.

Mutta taistelu jatkuu taukoamatta, ja asiaa pidetään esillä juuri niin kauan, kunnes vääryys on korjattu.

Maahanmuuttokeskustelu on käynyt alkuvuoden 2010 todella vilkkaana. Mielipiteitä on esitetty laidasta laitaan. Poliitikot toistelevat olevan tärkeää että keskustelua käydään, mutta merkittävät poliittiset toimenpiteet antavat odottaa itseään. Valmisteilla oleva uusi ulkomaalaislaki on lähinnä näpertelyä siihen nähden, mitä toimia todella tarvittaisiin.

Eloisan maahanmuuttokeskustelun suurin puute on ollut kyvyttömyys erotella maahanmuuttoa eri muotoihinsa. Maahanmuuttajista puhutaan kokonaisuutena, vaikka he ovat tulleet maahan täysin erilaisilla perusteilla, ja eri tulokasryhmien vaikutukset yhteiskuntaamme poikkeavat suuresti.

Tärkein maahanmuuton jakolinja on työperäisen ja niin sanotun humanitaarisen maahanmuuton kesken. Työperäisessä maahanmuutossa edellytetään hyödyn vastaanottavan yhteiskunnan ja maahanmuuttajan välillä olevan molemminpuolista; vastaanottaja tarvitsee työntekijää ja tulokas töitä.

Humanitaarisessa maahanmuutossa puolestaan vastaanottavan yhteiskunnan tarpeilla ei lähtökohtaisesti ole merkitystä, vaan humanitaarinen maahanmuutto taloudellisine rasitteineen esitetään kansainvälisenä velvollisuutena.

Humanitaarinen maahanmuutto on monimutkainen ilmiö ja oikeastaan jo käsitteenä harhaanjohtava. Vaikuttaa ilmeiseltä, että varsinkin turvapaikkajärjestelmää käytetään usein materiaalisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Tämä on käynyt ilmi turvapaikanhakijoiden haastatteluissa, ja heidän hakeutumisestaan niihin maihin joissa tarjolla on eniten sosiaalietuuksia, samoin kuin Suomeen EU:n sisältä tulleista ilmeisen perusteettomista turvapaikanhakijoista. Turvapaikkojen hakemisen on myös huomattu olevan usein organisoitua, eli sitä järjestetään lähtömaissa maksua vastaan.

Onkin hyvin ymmärrettävää, että valtaosa maahanmuuton kritiikistä kohdistuu juuri humanitaariseen maahanmuuttoon. Suomella ei järkiperäisessä mielessä ole ollut maahanmuuttopolitiikka oikeastaan lainkaan. Usein kuultu lausahdus “Suomi tarvitsee maahanmuuttoa” on tyhjä, ellei tarkenneta mihin Suomi maahanmuuttoa tarvitsee ja sitten valikoida sellaisia maahanmuuttajia, jotka kykenevät tarpeeseen vastaamaan. Ajatus siitä, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa mutta hyötynäkökohtia ei saa maahanmuutossa ottaa huomioon, on ristiriitainen.

Olisi aika ottaa maahanmuutossa käyttöön yhtenäinen, järkiperusteinen valintajärjestelmä, joka on jokaiselle Suomeen haluavalle tasapuolinen ja kaikille oikeudenmukainen – siis myös vastaanottajalle.

Valintamenettely arvioisi jokaista siirtolaista yksilönä hänen omien tekojensa ja ansioittensa mukaan. Järjestelmä ei saa palkita tarinankerronnasta, vaan sen on perustuttava tosiasioihin ja dokumentteihin. Nykyään 80% turvapaikanhakijoista tulee Suomeen ilman asianmukaisia papereita.

Uuden järjestelmän tulisi ottaa huomioon maahanmuuttajan mahdollisuudet menestyä työmarkkinoilla. Keskeiset valintakriteerit olisivat mm. koulutus, kielitaito, ikä, työmarkkinoiden tarpeet ja tietenkin mahdollinen valmiin työpaikan olemassaolo. Nykyään maahanmuuttajien työllisyysaste on selvästi kantaväestöä alhaisempi, kun asian tietenkin pitäisi olla päinvastoin, jotta maahanmuutto olisi yhteiskunnallemme eduksi.

Meillä on nykyään kaksi ikään kuin päällekkäistä humanitaarisen maahanmuuton järjestelmää, pakolaisjärjestelmä ja turvapaikkajärjestelmä. Uuden maahanmuuton valintajärjestelmän rahoitus saataisiin purkamalla turvapaikkajärjestelmää, jonka kustannukset ovat valtavat ja hyväksikäyttö helppoa. Humanitaarisen maahanmuuton suhteen voitaisiin keskittyä pakolaisjärjestelmän ylläpitoon ja kehittämiseen.

Kaikkein kiireellisintä olisi perheenyhdistämisoikeuden kohtuullistaminen, sillä jokaista humanitaarista maahanmuuttajaa kohden seuraa perässä keskimäärin noin neljä ihmistä perheenyhdistämisten kautta. Toisin sanoen humanitaarinen maahanmuutto on todellisuudessa moninkertaista pakolaiskiintiöön ja myönteisiin turvapaikkapäätöksiin nähden.

Kansainvälisen vastuun kantaminen on tietenkin tärkeää, mutta sitä voi tehdä monella tapaa. Valtiotasolla vastuuta kannetaan antamalla lainoja, kehitysapua, kriisiapua ja osallistumalla rauhanturvaoperaatioihin. Yksilötasolla jokainen voi esimerkiksi lahjoittaa rahaa keräyksiin, antaa mikrolainoja kehitysmaiden yrittäjille, tai ottaa ulkomaisia “kummilapsia” tuettavakseen.

Jolleivät poliitikot muuten uskalla käydä lainsäädäntötyöhön, voitaisiin eduskuntavaalien yhteydessä järjestää neuvoa-antava kansanäänestys maahanmuuttopolitiikasta. Muutokseen olisi ryhdyttävä rohkeasti, sillä hyvää tarkoittavan järjestelmämme lopputuotokset ovat kaikin puolin huonot: syrjäytyvät humanitaariset maahanmuuttajat, ja toisaalta itsensä riistetyksi kokeva kantaväestö. Kaikki osapuolet ovat lopulta järjestelmässä uhreja.

Ensimmäisenä päivänä markkinat reagoivat tietoon hyvin, luottamus näyttää toistaiseksi palanneen. Nyt on kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, ettei Euroopassa hetkeksikään pysähdytä onnittelemaan itseämme täpärästä pelastumisesta.

Vakautuspaketti ei itse asiassa pelasta mitään, se vain lykkää romahdusta tarjoamalla entistäkin enemmän lainarahaa jo ennestään ylivelkaisille maille. On tietysti mukavaa, että pörssikurssit taas nousevat ja Etelä-Euroopan maat saavat lainaa matalammalla korolla, mutta nämä asiat eivät ratkaise todellisia ongelmia. Nyt on saatu vain pieni hengähdystauko, todennäköisesti viimeinen, laittaa asiat oikeasti kuntoon.

Eurooppalainen velkarahaan perustuva elämäntapa on tiensä päässä. Nykyinen talouskriisi ei ole enää niinkään pankkilaitosten finanssikriisi, vaan vähintään yhtä paljon hyvinvointivaltioiden kriisi – syyllisiä olemme me kaikki, eivätkä vain “ahneet” pankinjohtajat ja keinottelijat. Etuisuuksia on yksinkertaisesti maksettu kansalaisille enemmän kuin on ollut varaa, myös Suomessa. Mikään muu ei nykyistä kriisiä voi ratkaista, kuin etuisuuksien karsiminen ja/tai verojen korottaminen. Mitään kivutonta ratkaisua, jossa kukaan ei luovu mistään, ei ole olemassa.

Olen monien muiden tapaan saarnannut hyvinvointivaltion kriisiä jo vuosia. On yksinkertaisesti mahdotonta, että vuosi vuodelta edut aina kasvavat ja velvollisuudet vähenevät. Kaikki eivät voi saada järjestelmältä enemmän kuin antavat, ei vaikka se olisi kuinka mukavaa ja pehmeiden arvojen mukaista. Kreikka ehti ensimmäisenä siihen pisteeseen, johon kaikki Euroopan valtiot ovat matkalla, siis nekin jotka nyt takaavat muiden lainoja.

Muutoksen niin asenteisiin kuin politiikkaan on tultava, ja sen on tultava heti. Aika on lopussa. Taantumukselliset ammattiyhdistykset ja eräät puolueet tulevat tietenkin vastustamaan kaikin keinoin järkevimpiäkin ehdotuksia talouden tasapainottamisesta. Tämä vastarinta on vastuullisten poliittisten päättäjien kestettävä. Surkeaa vain on, ettei nykyinen hallitus taida laittaa tikkua ristiin asioiden korjaamiseksi. Kuten eläkeiän noston kanssa nähtiin, poliittinen tahto ei riitä, ja nyt vaalitkin ovat jo niin lähellä, ettei mielessä enää ole muuta kuin kampanjat ja gallupit.

EU:n vakautuspaketti ei todellisuudessa ollut vakautuspaketti. Lisävelan ottaminen ei ole vakautta. Todellinen vakautus on tapahtunut silloin, kun euromaiden tulot ja menot on saatettu tasapainoon ja velkoja päästään jopa lyhentämään.