Strasbourgin junassa

September 26, 2011
44 kommenttia

Julkaisen tämän kirjoituksen istuessani parhaillaan Brysselistä Strasbourgiin kiitävässä erikoisjunassa, joka on kuukausittain järjestetty ainoastaan meitä parlamentin työntekijöitä varten.

Hetki on otollinen vastata kysymykseen, jota kaikkein yleisimmin minulle ihmetellään, kun kerron europarlamentin toiminnasta kansalaisille: mitä ihmeen järkeä on matkustaa aina kerran kuussa viikoksi Strasbourgiin?

Noh, melko yleisesti myönnetään, ettei niin yhtään mitään. Parlamentissa on itse asiassa erityinen kerho nimeltä Single Seat Study Group, joka on vuosikausia yrittänyt lopettaa tämän hulluttelun. Ryhmän laskujen mukaan parlamentin istuminen kahdessa eri paikassa maksaa noin 180 milj. euroa vuodessa (yli 10% parlamentin vuosibudjetista) ja turha matkustelu tuottaa samalla 19 000 tonnia CO2-päästöjä.

Parlamentti onkin vähäisenä korjauksena esittänyt, että vuosina 2012-13 voitaisiin edes yksi Strasbourgin istunto yhdistää toisen kanssa, jolloin käyntikertoja tulisi vuosittain vain 11. Samoin viime kesäkuussa meppien enemmistö äänesti mietinnön puolesta, jossa todettiin säästettävän merkittävästi rahaa, jos parlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa.

Todennäköisesti mikään ei kuitenkaan muutu. Lainaan alla Ranskan Eurooppa-ministeriä Jean Leonettia, joka vastasi heinäkuussa lukuisten meppien allekirjoittamaan kirjeeseen, jossa he pyysivät, että meppien tulisi saada päättää itse, missä ja milloin he kokoontuvat. Leonettin ranskankielinen vastaus oli avustajani vapaasti kääntämä seuraava:

“Tämä kysymys parlamentin kotipaikkakunnasta on kirjattuna perussopimukseen. Siksi Ranska on vienyt esityksen parlamentin työskentelyaikatauluista vuosille 2012 ja 2013 Euroopan Unionin tuomioistuimeen. 

Strasbourg on Euroopan parlamentaarinen ja demokraattinen pääkaupunki. Strasbourgissa Euroopan parlamentti saa nauttia korvaamattomasta näkyvyydestä ja itsenäisyydestä. Ranska puolustaa jatkossakin Strasbourgia Euroopan parlamentin kotipaikkana, eikä hyväksy hyökkäyksiä sitä kohtaan. Ranska toteuttaa kuitenkin edelleen konkreettisia toimia Strasbourgin eurooppalaisen ulottuvuuden vahvistamiseksi ja haluaa helpottaa meppien työskentelyä siellä.”

Siinä tuli aidolla eu-kielellä perustelut miksi juoksemme Strasbourgissa – en tosin osaa selitää mitä esimerkiksi Strasbourgissa nauttimamme korvaamaton itsenäisyys käytännössä tarkoittaa. Oikeussaliin joka tapauksessa ilmeisesti mennään tämänkin kiistan kanssa, eli vain kahden istunnon yhdistämisen takia, ei koko Strasbourgin hylkäämisen. Epäilemättä Ranska voittaa, koska perussopimuksessa tosiaan sanotaan, että parlamentti kokoontuu Strasbourgissa 12 kertaa vuodessa (tosin ovelana tarkoituksena on kiertää tätä kokoontumalla yhdellä viikolla kaksi kertaa käymättä välissä fyysisesti muualla).

Tämä pieni mutta vertauskuvallinen tapaus antaa ehkä osaselityksen niillekin, jotka pohtivat miksei EU tunnu kykenevän ratkaisemaan riittävän nopeasti ja päättäväisesti aikamme SUURIA talouden ja politiikan ongelmia.

jk. Huhut Kreikan ja euron pelastussuunnitelmien suhteen vain kovenevat…

Euroopan unionin neuvosto

September 16, 2011
52 kommenttia

Olen tässä blogissa esitellyt pääasiassa Euroopan parlamentin toimintaa koska itse työskentelen siellä, mutta haluan nyt yhden kirjoituksen verran kertoa myös EU:n toisesta päättävästä elimestä, eli neuvostosta. Neuvosto nimittäin on keskeinen osa EU:n pyhää kolmiyhteyttä komission ja parlamentin kanssa, vaikka ehkä vähiten tunnettu näistä toimijoista.

Neuvoston suhteen selkeän esityksen laatiminen on vielä tavallistakin hankalampaa. Ensimmäinen neuvostosta puhumisen ongelma on se, että tarkoittamani Euroopan unionin neuvosto (The Council of the European Union) on helppo sekoittaa muihin melkein samannimisiin organisaatioihin. Näitä ovat erityisesti Eurooppa-neuvosto (The European Council) ja Euroopan neuvosto (The Council of Europe).

Eurooppa-neuvosto on EU-maiden valtionpäämiesten huippukokous, joka järjestetään tavallisesti neljä kertaa vuodessa – joskin viime aikoina velkakriisin takia useammin. Huippukokouksen tarkoitus on tehdä Euroopan unionin tulevaisuudesta suuria linjanvetoja, joita komissio, parlamentti ja neuvosto sitten ryhtyvät toteuttamaan. Nimenomaan tämän elimen puheenjohtajana toimii EU:n presidentti Van Rompuy.

Euroopan neuvosto puolestaan ei ole EU-toimielin lainkaan, vaan vuonna 1949 perustettu hallitusten välinen järjestö, johon kuuluu 47 jäsenmaata ja joka pyrkii ennen kaikkea edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa.

Ei siis ihme jos moni eurooppalainen tuntee itsensä neuvottomaksi eri neuvostojemme suhteen. Jos kuitenkin selvisit tekstissä tähän saakka, niin kirjoituksen loppuosa käsittelee siis vain otsikon tarkoittamaa Euroopan unionin neuvostoa, josta käytetään yleensä lyhyesti nimitystä neuvosto.

Neuvosto koostuu jäsenmaiden eri ministereistä, jotka voivat kokoontua esimerkiksi kerran kuussa käsittelemään oman toimialansa asioita. Toisin sanoen, kaikista jäsenmaista lähtee aina neuvoston kokouksiin jokin tietty ministeri, vaikkapa liikenneministeri. Eri kokoonpanoja neuvostolla on kaikkiaan kymmenen. Ministereiden osallistumisen takia neuvostoa kutsutaan joskus myös ministerineuvostoksi.

Neuvoston keskeisin tehtävä on toimia parlamentin kanssa EU:n lainsäätäjänä ja budjettivallan käyttäjänä. Parlamentin ja neuvoston yhteistä päätöksenmuodostusta nimitetään yhteispäätösmenettelyksi. Joskus neuvosto myös tekee päätöksen niin sanotun kuulemismenettelyn kautta yksin, jolloin parlamentilta kysytään vain mielipidettä, jonka neuvosto sitten ottaa huomioon tai ei ota. Neuvosto on siis vähintään yhtä suuri vallankäyttäjä kuin parlamentti, ja oikeastaan suurempikin.

Neuvoston sisäinen päätöksentekomenettely on lievästi sanottuna monimutkainen. Äänioikeutettuja ovat tietysti itse ministerit, mutta äänestyksessä sovelletaan kolmea menettelyä sen mukaan, mitä asia koskee. Nämä menettelyt ovat yksinkertainen enemmistö (menettelytapaa koskevat päätökset), määräenemmistö (monet sisämarkkinoita ja kaupan alaa koskevat päätökset) ja yksimielisyys (mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikka, verotus).

Yleisimmin käytetyssä määräenemmistöpäätöksessä täytyy asian läpi mennäkseen saada 74% annetuista äänistä, ja asian puolesta äänestäneiden ministereiden jäsenmaiden edustaa 62% EU:n väestöstä. Ministereiden äänimääriä on painotettu väkiluvun mukaan siten, että esimerkiksi Suomen kokoisilla mailla on 7 ääntä kun suurmailla on 29.

Asiat valmistelee ennen neuvoston kokouksia sen oma valmisteluelin Coreper, jota johtavat jäsenmaiden EU-suurlähettiläät. Coreperissa puolestaan on kaikkiaan yli 150 erilaista valmistelevaa työryhmää. Suomen EU-suurlähettiläs on tällä hetkellä Jan Store, joka silloin tällöin järjestää tapaamisia myös meidän parlamentaarikkojen kanssa.

Neuvostossa ministerit edustavat puhtaasti jäsenmaitaan, toisin kuin komissaarit tai edes me europarlamentaarikot. Neuvoston onkin tarkoitus toimia nimenomaan “jäsenmaiden äänenä” EU:ssa, tosin jos tällä tarkoitetaan jäsenmaiden kansalaisia, niin kansalaisen ääni ei kyllä kovin helposti neuvoston päätöksiin saakka kantaudu. Kansalaisethan eivät pääse suoraan äänestämään neuvoston (kuten ei komissionkaan) jäsenistä.

Neuvoston puheenjohtajana toimii vuorollaan kukin EU:n jäsenvaltio puoli vuotta kerrallaan. Juuri tästä on kysymys kun puhutaan EU:n puheenjohtajamaista. Suomi oli edellisen kerran puheenjohtaja vuonna 2006 ja on näillä näkymin seuraavan kerran 2020.

Kuulostiko ehkä sekavalta? Yritäpä toistaa edellä selitetty jollekin tutullesi ilman muistiinpanoja… Niinpä niin, juuri tämän vuoksi kukaan ei tiedä EU:sta mitään.

Lukijakysymyksiä: EU ja kielikysymys

September 09, 2011
52 kommenttia

 Koska olen sekä Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja että meppi, minulta on eri muodoissa usein kysytty EU:n kielipolitiikasta.

Yksi saamani kysymys on, tavoitteleeko EU yhteistä kieltä, eli sitä, että jokainen EU-kansalainen opiskelisi äidinkielensä ohella jonkin tietyn kielen. Yhteisen kielen ajatus on joskus esitetty juhlapuheissa, mutta virallisesti tällaista hanketta tai edes unelmaa ei ole. Sen sijaan komissio on julistanut tavoitteen, jonka mukaan jokaisen EU-kansalaisen tulisi osata äidinkielensä lisäksi kahta vierasta kieltä. Jos tämä toteutuisi, ajaisi se käytännössä saman asian, sillä varmaankin melkein kaikilla englanti olisi toinen noista kielistä.

EU:n kielipolitiikan ytimessä on halu ylläpitää kieliosaamisen monimuotoisuutta. Vuosina 2004–2006 toteutettiin komission kielten oppimisen ja kielellisen monimuotoisuuden toimintasuunnitelma, jossa annettiin jäsenmaille kielipoliittisia suosituksia. Edellä mainittu kahden vieraan kielen oppiminen kuului suunnitelman tavoitteisiin. Samoin korostettiin mahdollisuutta kansallisten vähemmistökielten opiskeluun, erityisesti niitä äidinkielenään puhuville – mitään valtaväestöä koskettavaa pakkoa ei kuitenkaan suositeltu. Vielä todettiin, että kieltenopetuksen tarjonnan tulisi olla mahdollisimman monipuolista ja kattaa mahdollisimman monia kieliä.

Suomessa meillä on tietysti pakkoruotsin takia hyvin poikkeuksellinen tilanne näiden tavoitteiden suhteen. Useimmat aloittavat ensimmäisenä kyllä maailmankieli englannin opinnot, mutta viimeistään tämän jälkeen kaikkien on ryhdyttävä väkipakolla lukemaan ruotsia. Harvalla sitten riittääkään enää voimia vielä jonkin kolmannen vieraan kielen kunnolliseen opiskeluun.

Suomen oma lainsäädäntö siis tehokkaasti ehkäisee komission tavoitetta kielten monipuolisesta osaamisesta. Samalla annamme tarpeetonta tasoitusta eurooppalaisille veljillemme kansainvälisillä työmarkkinoilla; kun muut alkavat englannin jälkeen lukea vaikkapa ranskaa tai saksaa, alkavat meidän lapsemme lukea marginaalikieli ruotsia.

Tämä on erityisen valitettavaa, kun muistetaan, että suomen kieli on kansainvälisesti vielä ruotsiakin pienempi. Jos siis verrataan lastemme tilannetta Euroopan suurmaiden lasten lähtökohtiin, ovat ne hyvin epäsuhtaiset. Kun englantia, ranskaa tai saksaa äidinkielenään puhuva lapsi harjoittelee kaksi vierasta kieltä, hän puhuu todennäköisesti jo kolmea maailmankieltä. Samaan aikaan suomalainen lapsi puhuu kahta marginaalikieltä ja yhtä maailmankieltä.

Syy on kuitenkin tällä kertaa puhtaasti omamme, ei EU:n. Unionin säädökset eivät millään tapaa edellytä Suomen nykyistä kielipolitiikkaa, päinvastoin pakkoruotsi on komission monimuotoisuutta tavoittelevan kielisuunnitelman hengen vastainen.

Kielipolitiikka on EU:ssa kuitenkin määritetty vahvasti jäsenmaiden omaan päätäntävaltaan kuuluvaksi asiaksi, joten EU:n kautta Suomen omiin hullutuksiin ei kielipolitiikan saralla todennäköisesti ole mahdollista puuttua.